"Kiitoksia paljon!" sanoi etanaemo, "emme me anna poikaamme muurahaispesään! jollette te paremmin toimita tehtävää, niin me uskomme sen valkoisille hyttysille, ne ovat liikkeellä sekä sateessa että päiväpaisteessa, ne tuntevat takkiaismetsän sekä sisältä että päältä."
"Kyllä me tiedämme hänelle vaimon!" sanoivat hyttyset, "sata ihmisaskelta tästä istuu karviaismarjapensaassa pieni etana, jolla on kuori ja joka on aivan yksinäinen ja naimaiässä. Sinne on vain sata ihmisaskelta!"
"Hyvä, antaa hänen tulla tänne!" sanoivat vanhukset, "sulhasella on kokonainen takkiaismetsä, morsiamella vain pensas!"
Ja hyttyset toivat pienen etananeitosen. Kesti kahdeksan päivää ennenkuin hän pääsi perille, mutta se oli erinomaisen hyvä asia, sillä näkyihän siten selvästi että hän oli oikeaa rotua.
Ja sitte he viettivät häitä. Kuusi kiiltomatoa loisti minkä jaksoi; muuten olivat häät hiljaiset, sillä etanavanhukset eivät kärsineet melua ja rähinää, mutta etanaemo piti kauniin puheen — isä ei saanut sanaa suustaan, hän oli niin mielenliikutuksissaan — ja sitte he luovuttivat nuorelle parille perinnöksi koko takkiaismetsän ja sanoivat, kuten aina ennenkin olivat sanoneet, että se oli paras maailmassa ja vakuuttivat, että kun he viettävät siivoa ja rehellistä elämää ja lisääntyvät, niin heidän lapsensa kerran pääsevät herraskartanoon, keitetään mustiksi ja lasketaan hopeavadille.
Ja sen puheen pidettyä ryömivät vanhukset kuoreensa eivätkä enään milloinkaan tulleet ulos; he nukkuivat. Nuori etanapari hallitsi metsää ja sai lukuisia jälkeläisiä, mutta ei niitä koskaan keitetty eivätkä ne koskaan päässeet hopeavadille; ja he tulivat siihen johtopäätökseen, että kartano oli romahtanut nurin ja ihmiset kuolleet maailmasta sukupuuttoon; ja olihan se totta, koskei kukaan pannut sitä vastaan; ja sade rummutteli takkiaislehtiä valmistaakseen heille soittoa ja aurinko paistoi saattaakseen takkiaismetsään kauniin valaistuksen, kaikki se tapahtui heidän tähtensä; ja he olivat hyvin onnelliset ja koko perhe oli onnellinen, sillä sitä se totisesti oli.
ÄITI.
Äiti istui kerran pienen lapsensa luona. Hän oli niin suruissaan, hän niin kovasti pelkäsi, että se kuolisi. Se oli niin kalpea, pienet silmät olivat sulkeutuneet, hengitys kulki niin heikosti, vain silloin tällöin veti lapsi syvältä henkeään, ikäänkuin siltä olisi päässyt huokaus. Ja yhä suruisemmaksi kävi äiti katsellessaan pienokaistaan.
Joku koputti oveen ja huoneeseen astui köyhä, vanha mies, hartioilla suuri hevosloimi. Se oli lämmin ja lämmintä hän tarvitsi, olihan kylmä talvi. Maa oli lumen ja jään peitossa ja viima vinkui niin että kasvoja poltti.
Vanhus värisi vilusta. Kun sitte lapsi hetkiseksi sattui nukkumaan, nousi äiti, pani olutta ruukkuun ja pisti ruukun uuniin lämpiämään vanhukselle. Vanhus liikutteli kehtoa ja äiti istui tuolilla hänen vieressään ja katseli sairasta lastaan, joka hengitti niin raskaasti, ja liikutti pientä kättä.