"Etkö usko että minä saan pitää hänet?" kysyi äiti. "Eihän Jumala toki ota häntä pois!"
Vanha mies oli Kuolema itse. Hän nyökäytti niin oudosti päätään — se saattoi yhtä hyvin merkitä myöntymystä kuin kieltoakin. Ja äiti tuijotti eteensä maahan, kyyneleet valuivat alas poskia. Hänen päänsä kävi niin raskaaksi, hän ei kolmeen päivään eikä kolmeen yöhön ollut ummistanut silmiään ja nyt hän nukahti, mutta aivan silmänräpäykseksi, sillä samassa karkasi hän pystyyn ja hänen oli niin vilu, että hän värisi. "Mitä on tapahtunut?" sanoi hän ja katseli ympärilleen. Mutta vanhus oli poissa ja hänen pieni lapsensa oli poissa, vanhus oli vienyt sen mukaansa. Nurkassa käydä raksutti vanha kello. Suuri lyijypaino valui maahan asti. Kuului kolaus ja sitte kello seisahtui.
Mutta äiti raukka karkasi ulos huoneesta huutelemaan lastaan.
Pihamaalla, keskellä lumikinosta istui nainen, yllä pitkät, mustat vaatteet ja hän virkkoi: "Kuolema kävi talossasi, minä näin hänen rientävän pois, sylissään pieni lapsesi. Hän kulkee niin nopeasti, ettei tuulikaan pysty kilpailemaan hänen kanssaan. Hän ei milloinkaan anna takaisin, mitä kerran on ottanut!"
"Sano minulle vain mitä tietä hän meni!" sanoi äiti. "Sano vain se, niin minä kyllä hänet löydän."
"Kyllä tien tiedän!" vastasi mustapukuinen nainen, "mutta minä en sano sitä ennenkuin olet laulanut minulle kaikki ne laulut, jotka lapsellesi lauloit. Minä pidän niistä, minä olen ne ennenkin kuullut, minä olen Yö ja katso, minä näin sinun kyyneleesi kun sinä niitä lauloit."
"Minä laulan ne kaikki, kaikki!" sanoi äiti, "mutta älä vaan viivytä minua, että saavutan hänet ja löydän lapseni".
Mutta Yö seisoi äänetönnä. Silloin rupesi äiti vääntelemään käsiään ja hän itki ja lauloi, ja paljon oli lauluja mutta kyyneliä vielä enemmän. Yö lausui: "käy oikealle, mustanpuhuvaan kuusikkoon, sinne näin Kuoleman suuntaavan askeleensa pienen lapsesi kanssa".
Syvällä metsässä haaraantuivat tiet eikä äiti enään tietänyt minne mennä. Hän tapasi orjantappurapensaan, mutta siinä ei ollut lehtiä eikä kukkasta, olihan kylmä talvi ja oksilla riippui jääpuikkoja.
"Etkö ole nähnyt Kuoleman käyvän tästä pienen lapseni kanssa?"