"Mutta Jumala voi!" vastasi äiti.
"Minä teen ainoastaan mitä hän tahtoo!" sanoi Kuolema. "Minä olen hänen yrttitarhanhoitajansa. Minä korjaan kaikki hänen kukkasensa ja puunsa ja istutan ne paratiisin suureen yrttitarhaan, tuntemattomalle maalle, mutta miten ne kasvavat ja kummoista siellä on, sitä en uskalla sinulle kertoa!"
"Anna minulle lapseni!" sanoi äiti, itki ja rukoili. Ja samassa hän molemmin käsin kävi kiinni kahteen kauniiseen kukkaan, jotka kasvoivat ihan likellä. "Minä revin ylös kaikki sinun kukkasesi", huusi hän Kuolemalle, "sillä minä olen epätoivoissani!"
"Älä niihin koske!" sanoi Kuolema, "sinä sanoit olevasi onneton ja nyt sinä tahtoisit tehdä toisen äidin yhtä onnettomaksi!"
"Toisen äidin!" sanoi vaimo raukka ja päästi kukkaset käsistään.
"Tuossa saat silmäsi", sanoi Kuolema. "Minä ongin ne järven pohjasta, ne loistivat niin kirkkaasti; en minä tietänyt että ne sinun olivat; ota ne, ne ovat nyt entistä kirkkaammat, ja katsele tuohon syvään kaivoon tuossa vieressä; minä sanon sinulle niiden molempien kukkien nimet, jotka sinä olit repimäisilläsi maasta, sinä saat nähdä niiden koko tulevaisuuden, niiden koko ihmisiän, saat nähdä, mitä olit tuhoamaisillasi ja hävittämäisilläsi."
Ja äiti katsahti kaivoon; siellä saattoi nähdä onnea ja autuutta, kun se toinen oli tuottanut siunausta maailmalle, nähdä kuinka hän oli levittänyt iloa ja onnea ympärilleen. Ja äiti näki toisen elämän ja se oli surua ja hätää ja ahdistusta ja kurjuutta.
"Molemmat ovat Jumalan tahto!" sanoi Kuolema.
"Kumpiko kukkasista on onnettomuuden ja kumpiko siunauksen?" kysyi äiti.
"En sano", vastasi Kuolema, "mutta sen saat tietää, että toinen kukkanen oli oma lapsesi, sinä näit oman lapsesi elämän, oman lapsesi tulevaisuuden."