Sormet ohjasivat neulaa suoraan kyökkipiian tohvelia kohti, päällysnahka oli revennyt, se piti neulottaman kiinni.
"Tämä on alhaista työtä!" sanoi parsinneula. "Minä en ikinä mene lävitse, minä menen poikki, minä menen poikki!" — ja samassa hän meni poikki. "Sanoinhan minä sen!" sanoi parsinneula. "Minä olen liian hieno!"
"Nyt ei se kelpaa mihinkään", arvelivat sormet, mutta kiinni niiden kuitenkin täytyi pitää, kyökkipiika tipautti lakkaa neulan päähän ja pisti sen esiliinaan, rintaansa.
"Kas nyt minä olen rintaneula!" sanoi parsinneula; "tiesinhän minä että vielä pääsisin kunniaan; kas, kun on jotakin, niin aina pysyy jonakin!" ja sitte hän hymyili sisällistä hymyä, sillä kun parsinneula hymyilee, niin ei sitä koskaan saata nähdä päältäpäin; siinä hän nyt istui ylpeänä kuin olisi vaunuissa ajanut, ja silmäili ympärilleen.
"Saanko minä kunnian kysyä, oletteko te kullasta?" kysyi hän naapuriltaan nuppineulalta. "Te olette miellyttävän näköinen ja teillä on oma pää, mutta pieni se on! Koettakaappa saada sitä kasvamaan, sillä ei kaikille voi riittää lakkaa päähän!" ja parsinneula nosti niin ylpeästi päätään, että se putosi esiliinasta pesinpunkkaan, juuri kun kyökkipiika heitti ulos vettä.
"Nyt me lähdemme matkalle!" sanoi parsinneula. "Etten minä vain jäisi sille matkalle!" mutta sille tielle hän kuitenkin jäi.
"Minä olen liian hieno tähän maailmaan", sanoi hän maatessaan katuojassa. "Minulla on hyvä omatunto ja onhan sitä iloa siinäkin!" ja parsinneula pysyttelihe suorana ja hyvällä tuulella.
Sen päällitse uiskenteli kaikellaista tavaraa, tikkuja, olkia, sanomalehdenpalasia. "Kas vaan kuinka he purjehtivat!" sanoi parsinneula. "He eivät tiedä mikä heidän allaan on! minä olen! minä istun täällä. Kas, tuossa kulkee tikku, se nyt ei ajattele mitään muuta maailmassa kuin 'tikkua', nimittäin itseään; tuossa kulkee oljenkorsi, kas kuinka se huojuu, kas kuinka se kieppuu; älä ajattele niin paljon itseäsi, lyöt vielä pääsi siltakiviin! — tuossa seilaa sanomalehti! — sen kirjoitukset ovat aikoja sitte unohdetut ja kuitenkin se levitteleikse! — Minä pysyn tyynenä ja kärsivällisenä! minä tiedän mitä minä olen ja samana minä pysyn!"
Eräänä päivänä huomasi parsinneula likellään jotakin kiiltävää ja luuli sitä timantiksi, mutta se oli pullonsirpale ja koska se kiilsi, puhutteli parsinneula sitä ja esitteli itsensä rintaneulana. "Te olette varmaan timantti!" — "Kyllä, kyllä minä olen jotakin sellaista!" ja molemmat luulivat toisiaan hyvin kallisarvoisiksi ja sitte he puhelivat tämän maailman ylpeydestä.
"Minä puolestani asuin erään neidin rasiassa", sanoi parsinneula, "ja se neiti oli kyökkipiika; hänellä oli kummassakin kädessä viisi sormea, mutta niin ylpeää väkeä kuin nuo viisi sormea en ikinä ole nähnyt eikä niillä kuitenkaan ollut mitään muuta tekemistä kuin pidellä minua, ottaa minut rasiasta ja panna takaisin rasiaan."