"Eroa!" sanoi auringonsäde ja suuteli kukoistavaa omenapuunoksaa, mutta suuteli myöskin kedon keltaisia voikukkia, kaikki auringonsäteen veljet suutelivat kukkasia, sekä köyhiä että rikkaita.
Omenapuunoksa ei milloinkaan ollut ajatellut Jumalan ääretöntä rakkautta kaikkeen mikä elää, se ei milloinkaan ollut ajatellut miten paljon kaunista ja hyvää voi asua kätkettynä kaikkeen luotuun — kätkettynä, mutta ei silti unohdettuna. Mutta olihan sekin varsin inhimillistä!
Auringonsäde, valon säde tiesi asiat paremmin: "Sinä et näe kauvas, et näe selvästi! — Mikä se halveksittu kasvi on, jota sinä niin säälit?"
"Voikukka!" sanoi omenapuunoksa. "Ei niitä koskaan sidota vihkoihin, maahan ne tallataan, niitä on liian paljon ja kun niissä kehittyy siemen, lentävät ne hienona villana pitkin tietä ja tarttuvat ihmisten vaatteisiin. Rikkaruoho se on! mutta pitäähän sellaistakin olla! — minä olen todella hyvin kiitollinen etten ole niitä kukkia."
Kedolla käveli koko joukko lapsia; pienin oli niin pikkuruikkuinen, että toiset kantoivat sitä sylissään; ja kun se laskettiin nurmeen, keskelle keltaisia kukkia, nauroi se ääneen ilosta, potki pienillä jaloillaan, kellitteli, poimi kultaisia kukkia ja suuteli niitä herttaisen viattomana. Suuremmat lapset katkaisivat kukan sen putkimaisesta varresta, kiersivät sen renkaaksi ja liittivät renkaan toiseen. Siitä tuli kokonaiset käädyt, ensin yhdet kaulaan, sitte toiset olkapäille, vyötäisille, rinnalle ja päälaelle; komeat ne vihriät vitjat ja käädyt olivat; mutta suuremmat lapset ottivat varovaisesti käteensä siementyneen kasvin, varren joka kantoi nöyhtäistä, monimutkaista siemenkruunua, tuota höllää, ilmavaa villakukkaa, joka on kokonainen pieni taideteos, tehty hienoimmista höyhenistä, tomuhiutaleista tai untuvista; sitä he pitelivät suunsa edessä ja puhalsivat sen yhdessä henkäyksessä tyhjäksi; joka sen osasi tehdä, sai uudet vaatteet ennenkuin vuosi oli mennyt umpeen, sen oli isoäiti sanonut.
Halveksittu kukka oli tässä tapauksessa oikea profeetta.
"Näetkö?" sanoi auringonsäde, "näetkö sen kauneutta, näetkö sen voimaa?"
"Niin, lasten silmissä!" sanoi omenapuunoksa.
Ja vainiolle tuli vanha vaimo, hän kaivoi varrettomalla veitsentyngällään kukan juuria ja nyhti sen ylös maasta; toisista juurista oli hän päättänyt keittää kahvia, toisilla piti hänen ansaita rahaa, hänen piti viedä ne apteekkarille lääkkeiksi.
"Kauneus on kuitenkin korkeampaa!" sanoi omenapuunoksa. "Ainoastaan valitut pääsevät kauneuden valtakuntaan! Eroa on kasveissa kuten eroa on ihmisissä."