Kuinka kummalliselta tuntuu — varmaan me kaikki tiedämme sen omasta kokemuksesta — kun ottaa esiin vanhoja kirjeitä nuoruudenajoilta ja lukee niitä, sukeltaa esiin kokonainen elämä kaikkine toiveineen, kaikkine suruineen. Monet monituiset ihmiset, jotka aikoinaan elivät likeistä elämää meidän kanssamme, ovat nyt meille kuolleet, ja kuitenkin he elävät, mutta me emme moneen vuoteen ole ajatelleet heitä, vaikka kerran luulimme aina pysyvämme yhdessä, jakavamme ilot ja surut.
Tämä kuihtunut tammenlehvä kirjassa muistuttaa ystävää, ystävää kouluajoilta, ystävää jonka ystävyyden piti kestää koko elämän ajan; hän kiinnitti tämän lehvän ylioppilaslakkiin vihriässä metsässä, kun liitto solmittiin koko elämän ajaksi. — Missä elää hän nyt? — Säilyi lehvä, häipyi ystävyys —! Tässä on vieras ansarikasvi, liian hieno pohjolan puutarhoille - tuntuu siltä kuin lehdet vieläkin lemuaisivat! hän sen antoi, neitonen aatelisesta yrttitarhasta. Tässä on lummenkukka, jonka hän itse on poiminut ja jota hän itse suolaisin kyynelin on kastellut, hän, suolattomien vesien lumpeenkukkaa. Ja tässä on nokkonen — mitä sanovatkaan sen lehdet? Mitä nuorukainen ajatteli kun sen poimi ja talteen pani? Tässä kielo metsän yksinäisyydestä; tässä kuusama kapakkakamarin kukkaruukusta, ja tässä alastoin, terävä heinä —!
Kukkiva syreenipensas ojentaa tuoretta, tuoksuvaa terttuaan kuolleen pään päällitse —, pääskynen lentää taaskin ohitse: "kvivit, kvivit!" — — — Jo tulevat miehet nauloineen, vasaroineen. Kansi lasketaan peittämään kuollutta, jonka pää lepää sanattoman kirjan päällä. Ollutta - mennyttä!
SIINÄ ON EROA.
Oli toukokuu, tuuli tuntui vielä kylmältä; mutta kevät oli tullut, vakuuttivat pensaat ja puut, niityt ja vainiot; kukkia vilisi kaikkialla ja aitauksessa, siellä ajoi kevät itse asiaansa, se esiintyi pienen omenapuun muodossa; puussa ei ollut kuin yksi ainoa oksa, niin tuores, niin kukoistava, niin täpösen täynnä hentoja, punertavia nuppuja, jotka olivat avautumaisillaan. Kyllä se itsekin tiesi kuinka kaunis se oli, sillä vaisto elää yhtä hyvin lehden mehussa kuin veressä, eikä se ensinkään hämmästynyt kun herrasväen vaunut pysähtyivät tielle sen eteen ja nuori kreivitär sanoi, ettei mitään sen kauniimpaa saattanut ajatella kuin tuo omenapuun oksa. Se oli itse kevät suloisimmassa muodossaan. Ja oksa taitettiin ja kreivitär piteli sitä hienossa kädessään ja varjosti sitä silkkisellä päivänvarjollaan — ja sitte ajettiin linnaan, jossa oli korkeita saleja ja komeita huoneita; hohtavan valkoiset uutimet liihoittelivat avoimissa ikkunoissa ja kauniita kukkasia seisoi hohtavissa, läpikuultavissa maljoissa; yhteen tällaiseen maljaan — se oli kuin vastalangenneesta lumesta veistetty — pantiin omenapuunoksa, nuorten, vihantien pyökinoksien joukkoon; silmäruokaa se oli.
Ja sitte tuli oksa ylpeäksi ja olihan se aivan inhimillistä.
Huoneissa kulki monenlaista väkeä ja jokainen lausui arvonsa mukaan ihailunsa; toiset eivät sanoneet mitään ja toiset sanoivat liian paljon, ja omenapuunoksa ymmärsi, että ihmisten välillä on eroa kuten kasvienkin. "Toisia käytetään koristuksena, toisia ravintona, on sellaisiakin joita ei ensinkään tarvita", arveli omenapuunoksa, ja koska se oli pantu avoimen ikkunan ääreen, josta saattoi nähdä sekä puutarhaan että vainiolle, oli sillä yllin kyllin katseltavaa, sekä kukkasia että kasveja, ja miettimistä oli myöskin; siellä oli sekaisin rikkaita ja köyhiä, muutamat olivat liiankin köyhiä.
"Hyljätyt kasvi-raukat", sanoi omenapuunoksa, "kyllä on tehty eroitusta! ja kuinka onnettomia ne mahtavat olla, jos niillä sellaisilla on olemassa samallaisia tunteita kuin meikäläisillä; eroitusta on todella tehty, mutta niinhän sen täytyykin olla, muuten kaikki olisivat samanarvoiset!"
Ja omenapuunoksa katseli jonkinlaisella säälillä varsinkin yhtä kukkaa, jota kedot ja ojanvarret olivat täynnä; niistä kukkasista ei kukaan sitonut kimppua, ne olivat liian tavalliset, niitä saattoi löytää katukivien välistä, ne versoivat kuin pahin rikkaruoho, ne olivat voikukkia, joilla tanskankielessä on niin ruma nimi, niitä kun sanotaan pirun maitokiuluiksi.
"Halveksittu kukka raukka!" sanoi omenapuunoksa, "et sinä voi sille mitään että olet se mikä olet, niin tavallinen, ja että sinulla on niin runoton nimi! Siinä on eroa, mutta eroa sitä täytyy olla sekä ihmisten että eläinten joukossa!"