"Te tapatte hänet!" huusi pappi, "sen onnettoman miehen!" ja ojensi suojellen kätensä syntistä kohti, jota rangaistiin liian kovasti. Samassa vaihtui näyttämö; he lensivät läpi rikkaitten salien ja köyhien pirttien; hekuma, kateus, kaikki kuolemansynnit kiitivät heidän ohitseen. Tuomion enkeli julisti heille heidän syntinsä ja heidän puolustuksensa; Jumalan edessä se tosin ei paljon merkinnyt, mutta Jumala lukee sydämistä, hän tuntee kaikki tyynni, pahan joka tulee sekä sisältä että ulkopuolelta, kaikki hän tuntee, hän joka on armo, ikirakkaus. Papin käsi vapisi, hän ei uskaltanut sitä ojentaa ottamaan hiuskarvaa syntisen päästä. Ja kyyneleet valuivat hänen silmistään kuni armon ja rakkauden vedet, jotka sammuttavat helvetin ikuisen tulen.
Silloin lauloi kukko.
"Laupias Jumala! suo hänen haudallensa se lepo, jota en minä ole kyennyt lunastamaan."
"Minä olen sen jo saanut!" sanoi kuollut, "sinun kovat sanasi, sinun synkät ihmiskäsityksesi Jumalasta ja hänen luoduistaan, ne pakoittivat minut tulemaan luoksesi! opi tuntemaan ihmiset! pahoissakin on aina osa Jumalasta, osa joka pääsee voitolle ja sammuttaa helvetin tulen!"
* * * * *
Suudelma painautui papin huulille, hänen ympärillään oli loistavan valoisaa; Jumalan kirkas aurinko paistoi huoneeseen; hänen vaimonsa, elävänä, lempeänä ja täynnä rakkautta, herätti hänet unesta. Jumala oli sen unen lähettänyt.
SANATON KIRJA.
Metsässä maantien varrella oli yksinäinen talonpoikaistalo; kuljettiin aivan pihamaan poikki; aurinko paistoi, kaikki ikkunat olivat auki, huoneissa oli elämää ja hälinää, mutta pihamaalla, kukkivassa syreenilehdossa seisoi avoin ruumisarkku; kuollut oli kannettu sinne, tänään, ennen puoltapäivää piti hän haudattaman; ei ollut ainoaakaan ihmistä, joka surren olisi seisonut häntä katselemassa, ei kukaan itkenyt häntä, hänen kasvonsa olivat peitetyt valkoisella vaatteella ja hänen päänsä alle oli pantu suuri, paksu kirja, jonka jokaisena lehtenä oli kokonainen harmaa paperiarkki. Joka lehden välissä lepäsi kuin unohduksen kätkössä kuihtuneita kukkia, niitä oli kokonainen herbario, koottu eri seuduilla; sen piti nyt tulla mukaan hautaan, hän oli itse niin tahtonut. Joka kukkaan liittyi kappale hänen elämäänsä.
"Kuka kuollut oli?" kysyimme. Ja vastaus kuului: "Vanha Upsalan ylioppilas! Kuuluu ennen olleen reipas poika, osanneen oppineita kieliä, osanneen laulaa, jopa kirjoittaakin lauluja, kerrotaan; mutta sitte nousi tie jollakin lailla pystyyn ja hän upotti sekä ajatuksensa että itsensä viinaan, ja koska terveys meni samaa tietä, lähetettiin hänet tänne maalle ja hänen edestään maksettiin. Hän oli lempeä kuin lapsi, kun ei se musta mieli vaan päässyt hänen kimppuunsa, sillä silloin hän oli kauhean väkevä ja karkasi pitkin metsiä kuin ahdistettu peto; mutta kun me vain saimme hänet kotiin, kun me vain saimme hänet katselemaan kirjaa kuihtuneine kukkasineen, niin saattoi hän kaiken päivää istua katselemassa yhtä kasvia ja sitte toista, ja monta kertaa vierivät kyyneleet alas poskia; Jumala ties, mitä hän siinä ajatteli! mutta kirjan hän pyysi panemaan arkkuunsa ja siellä se nyt on ja hetkisen perästä naulataan kansi kiinni ja mies lepää haudan suloisessa rauhassa."
Hikiliinaa nostettiin — rauha kuvastui kuolleen piirteissä, auringonsäde lankesi kasvoille; pääskynen lensi nuolen nopeudella lehtimajaan, kääntyi kesken lentoaan takaisin ja viserteli kuolleen pään päällä.