Ja maalla oli oikea talvi; siellä oli pari astetta kylmempi pakkanen kuin kaupungissa. Kirpeä viima puhalsi yli lumisten kenttäin. Talonpoika istui reessään, suuret rukkaset käsissä, ja leipoi käsivarsiaan yhteen ajaakseen niistä pois pakkasta; piiska makasi hänen sylissään, laihat hevoset juoksivat niin että höyry nousi, lumi narisi ja varpuset hyppelivät reenjalasten jäljissä vilusta väristen. "Pip!" koska kevät tulee? Se kestää niin kauvan!
"Niin kauvan!" kaikui kenttien poikki korkeimman kinoksen harjalta. Ehkäpä se oli kaiku joka puhui, mutta ehkäpä ne sanat myöskin läksivät sen kummallisen vanhan miehen suusta joka istui korkeimman kinoksen harjalla tuulessa ja tuiskussa; hän oli ihkasen valkoinen, aivan kuin talonpoika sarkatamineissaan, pitkät valkoiset hiukset, valkoinen parta, kalpeissa kasvoissa suuret, kirkkaat silmät.
"Kuka tuo vanhus on?" kysyivät varpuset.
"Kyllä minä tiedän!" sanoi vanha korppi, joka istua kökötti portinpylvään nenässä. Se suvaitsi alentua tunnustamaan, että me kaikki olemme vain pikkulintuja Jumalan edessä, ja antautui sentähden keskusteluun varpusten kanssa. "Minä tiedän kuka vanhus on. Se on Talvi, menneen vuoden vanha äijä. Hän ei ole kuollut kuten allakka sanoo, vaan hän on sen pienen prinssin holhooja, jonka nimi on Kevät ja joka tulee. Niin, ohjakset ovat Talven käsissä. Huu, te hytisette ja värisette, te pienet raukat!"
"Niin, niinhän minä aina olen sanonut!" virkkoi pienin varpunen, "se allakka on ihan ihmisten keksimä, se ei ole sovitettu luonnon mukaan! jättäisivät sellaiset asiat meidän haltuumme, jotka olemme hienompaa tekoa."
Ja kului viikko, milteipä kaksi; metsä törrötti mustana, jäätynyt sisäjärvi makasi uomassaan raskaana, jähmettyneen lyyjyn kaltaisena; pilvet — niin, ne eivät enään olleet pilviä, vaan ne vaappuivat märkinä, jääkylminä usvina maiden päällä; suuret mustat korpit lentelivät laumoissa, ääneti ja kirkumatta. Tuntui siltä kuin kaikki olisi nukkunut syvää unta. —
Välähtipä sitte auringonsäde järvelle ja se välkkyi kuin sulatettu tina. Lumi kentillä ja kinosten harjalla lakkasi kimmeltelemästä entisellä kimmellyksellään, mutta valkoinen haamu, Talvi itse, istui yhä entisellä paikallaan, katse tiukasti tähdättynä etelää kohti; ei hän ensinkään huomannut, että lumipeite ikäänkuin vaipumistaan vaipui maahan, että siellä täällä tuli näkyviin pieni, ruohonkarvainen mätäs ja siellä varpuset vasta hyörivät ja pyörivät.
"Kvivit! Kvivit! tuleeko nyt kevät?"
"Kevät!" helähti poikki niittyjen ja vainioiden ja halki mustanpuhuvan metsän, jonka puunrungoista heloitti tuoreen vihanta sammal; ja etelästä tulla viilättivät halki ilmojen molemmat ensimäiset haikarat; kummankin selässä istui herttainen pieni lapsi, poika ja tyttö; ja tervehtiessään suutelivat he maata; ja minne heidän jalkansa vaan tekivät jäljen, siellä nousi lumen alta valkoisia kukkia; käsi kädessä astuivat he vanhan jää-äijän, Talven luo, painautuivat tervehtiessään hänen rinnalleen ja samassa hetkessä katosivat he kaikki kolme näkymättömiin ja koko maisema hävisi; paksu, märkä usva peitti tiheänä ja raskaana kaikki tyynni. — Vähän myöhemmin alkoi tuuli käydä — se läksi lentämään kautta maiden, se tuli väkevin puuskin ja karkoitti usvan, aurinko paistoi niin lämpöisesti; — itse Talvi oli kadonnut, Kevään herttaiset lapset istuivat vuoden valtaistuimella.
"Tämä se vasta on uutta vuotta!" sanoivat varpuset. "Nyt me kai saamme takaisin oikeutemme ja korvausta ankaran talven vaivoista."