Minne molemmat lapsukaiset vaan kääntyivät, siellä puhkesi puihin ja pensaisiin vihreitä nuppuja, siellä kävi nurmi korkeammaksi, laihovainio yhä heleämmän vihriäksi. Ja pieni tyttö heitteli heittelemistään ympärilleen kukkia; hänellä oli niitä helman täydeltä, niitä kumpuili esiin yhä uusia, niitä oli aina yllin kyllin, vaikka hän olisi viskellyt niitä kuinka runsaasti — touhuissaan viskasi hän omena- ja päärynäpuiden päälle kokonaisen kukkaiskinoksen, niin että ne upeilivat täydessä loistossaan ennenkuin vielä olivat ehtineet saada vihreitä lehtiäkään.
Ja tyttö taputteli käsiään ja poika taputteli niinikään ja lintuja tulla viilätti, kukaan ei tietänyt mistä, ja kaikki ne lauloivat ja visertelivät: "kevät on tullut!"
Kaunista se oli. Ja moni vanha mummo astui mökkinsä ovesta päiväpaisteeseen, kääntelihe siinä, katseli keltaisia kukkia, joita niitty heloitti täynnänsä, aivan niinkuin ennen, hänen nuoruutensa päivinä; maailma oli taaskin käynyt nuoreksi.
"Ihanaa täällä tänään on!" sanoi hän.
Ja metsä oli vielä tumman ruskea, nuppu nupun vieressä, mutta tuoksumaratti versoi jo tuoreena ja tuoksuvana, orvokit upeilivat täydessä kukassa ja vuokot ja kevätesikot olivat jo puhjenneet, niin, joka heinä uhkui mehua ja mahlajaa, komeat istumasijat nurmikko totisesti tarjosi ja siellä istui Kevään nuori pari käsi kädessä ja lauloi ja hymyili ja kasvoi kasvamistaan.
Lempeä sade lankesi taivaasta heidän päälleen, he eivät sitä huomanneet, sadepisarat ja ilonkyyneleet sulivat samaksi pisaraksi. Morsian ja ylkä suutelivat toisiaan ja tuossa tuokiossa aukaisi metsä lehtisilmukkansa. — Auringon noustessa olivat kaikki metsät vihriät.
Ja käsi kädessä asteli morsiuspari tuoreen, väräjävän lehtikaton alla, missä vain auringon valo ja hyppelevät varjot loivat vivahduksia nurmen vihantaan. Neitseellinen puhtaus ja raikas lemu henki hentoisista lehdistä; kirkkaina ja iloisina kumpuilivat ojat ja purot vihriän, samettipehmeän kaislikon ja kirjavien kivien keskitse. "Tämä runsaus on ylenpalttinen ja alituinen ja ikuinen ja siksi se jää!" sanoi koko luonto. Ja käki kukkui ja leivo liverteli; oli kaunoinen kevät; mutta piilipuut olivat verhonneet kukkansa villakintaisiin, ne olivat niin kauhean varovaiset ja se on niin ikävää.
Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät, lämmin tulvi ikäänkuin lainehtimalla taivaasta; kuumat ilma-aallot vyöryivät läpi viljain ja ne kellastuivat kellastumistaan. Pohjolan sisäjärven valkoinen lootuskukka levitti suuret, vihriät lehtensä vesipeiliin ja kalat etsivät varjoa niiden alta; ja metsän tyvennössä, missä aurinko paahtoi talonpoikaispirtin seinään ja auenneisiin ruusuihin, missä kirsikkapuut riippuivat täynnä meheviä, mustia, auringon kuumoittamia marjoja — siellä lauleli Kesän kaunis nainen, sama, jonka näimme lapsena ja morsiamena; ja hän käänsi katseensa kohti mustia pilviä, jotka nousivat taivaalle aallonmuotoisina ja vuorenkorkuisina ja kohosivat yhä korkeammalle; niitä tuli kolmelta taholta; kivettyneenä, nurin käännettynä merenä laskeutuivat ne sitte metsää kohti, jossa hiljaisuus oli syvä kuin taikakeinoilla loihdittu; pieninkin tuulenhenki oli pannut levolle, joka lintu vaikeni, koko luonto seisoi juhlallisessa odotuksessa; mutta teiltä ja poluilta kiirehtivät hevosmiehet, jalkamiehet ja ratsastajat minkä pääsivät, katon alle. — Samassa syttyi välähdys ikäänkuin aurinko olisi puhjennut esiin pilvistä, se tuikahti, häikäisi, uhkasi polttaa poroksi ja hävisi samassa jyristen pilveen; vettä tuli kaatamalla; tuli yö, tuli valoisaa, hiljeni, jyrisi. — Nuoret, ruskeahelpeiset korret suossa liikkuivat pitkinä laineina, metsän oksat peittyivät vesisumuun, tuli pimeä ja tuli valoisaa, hiljeni, jyrisi. — Viljat ja heinät makasivat luokona maassa, ikäänkuin vesivirtojen vieminä, josta eivät ikinä enään nouse. — Äkkiä harveni sade yksityisiksi pisaroiksi, aurinko paistoi ja helminä kimmeltelivät vesipisarat lehdillä ja heinänhelpeissä. Linnut lauloivat, kalat polskivat purossa, hyttyset tanssivat ja kivellä, keskellä suolaista, myrskyn myllertämää merivettä istui itse Kesä, voimakas, väkeväjänteinen mies, hiukset likomärkinä. Raikkaan kylvyn nuorentamana istui hän lämpöisessä auringonpaisteessa. Koko luonto hänen ympärillään oli nuorentunut, kaikki kasvit seisoa rehoittivat voimakkaina, ihanaisina. Oli kesä, lämmin, suloinen kesä.
Makea tuoksu tulvi rehevästä apilasvainiosta, mehiläiset surisivat vanhan käräjätalon ympärillä; vadelmanvarret kiertelivät alttarikiveä joka sateen puhdistamana paistoi auringossa; ja sinne lensi mehiläisten kuningatar parvineen ja teki hunajaa ja vahaa. Sitä ei nähnyt kukaan muu kuin Kesä ja hänen reipas, voimakas vaimonsa; heidän edessään seisoi alttaripöytä, kukkurallaan luonnon uhrilahjoja.
Ja iltataivas hohti kuin kulta, ei yksikään kirkonkupu hohda sillä tavalla, ja kuu paistoi ilta- ja aamuruskojen välillä. Oli kesän armainen aika.