Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät. — Elonkorjaajien kiiltävät vikatteet vilkkuivat viljavainioista, omenapuunoksat nuokkuivat punaisten ja keltaisten hedelmiensä painon alla; humala tuoksui kauniisti ja riippui suurissa tertuissa; ja pähkinäpuiden alla, joitten hedelmät riippuivat raskaina möhkäleinä, lepäsivät mies ja vaimo, Kesä ja hänen vakavamielinen vaimonsa.
"Tätä runsautta!" virkkoi hän, "ympärillämme näemme siunattua hedelmää, on kotoista ja lämmintä ja kuitenkin ikävöin, en itsekään tiedä miksi — lepoa, — rauhaa! en tiedä millä nimellä sitä nimittäisin! — Nyt kynnetään taasen maita! Ihmiset tahtovat saada yhä enemmän ja enemmän voittoa. — Kas haikaroita! ne tulevat suurissa parvissa ja seuraavat etäältä auraa; kas Egyptin lintua, joka kantoi meidät ilmojen halki! Muistatko kuinka me lapsina tulimme tänne Pohjolan maahan? — Kukkia me toimme, kaunista päiväpaistetta ja vihreitä metsiä. Pahoin on tuuli niitä nyt pidellyt, ne ruskettuvat ja mustuvat niinkuin etelän puut, mutta eivät kanna kultaisia hedelmiä kuten ne!"
"Tahdotko sinä nähdä niitä?" sanoi Kesä. "Iloitse siis!" ja hän nosti kätensä ja metsän lehvät kävivät punaisiksi ja keltaisiksi, värien upeus valtasi kaikki metsät; ruusupensaassa loisti tulipunaisia marjoja, seljan oksilla riippui suuria, raskaita, tummanruskeita marjoja, villit kastanjat putoilivat kypsinä tummanvihreistä kuoristaan ja metsässä kukkivat orvokit toistamiseen.
Mutta vuoden kuningatar kävi yhä harvasanaisemmaksi ja kalpeni kalpenemistaan. "Tuuli on kylmä!" sanoi hän, "yön sumut ovat märät! — minä ikävöin — lapsuuteni maata." —
Ja hän näki haikaroiden lentävän pois, jokikinen meni! ja hän kurotti kätensä niiden perässä. — Hän nosti silmänsä pesiin, jotka seisoivat tyhjinä, yhdessä kasvoi korkeavartinen ruiskukka ja toisessa keltainen villinauris. Ei olisi luullut pesällä muuta virkaa olevankaan kuin varjella ja suojella kukkaa; ja varpuset tulivat pesälle.
"Pip! minne herrasväki on joutunut? Eivät he kärsi tuulenhenkeä, ovat tietysti lähteneet pois maasta; onnea matkalle!"
Ja yhä keltaisemmiksi kävivät metsän lehvät ja lehdet vapisivat vapisemistaan, syksyn myrskyt puhalsivat, oli myöhäinen syksy. Ja keltaisella lehtiläjällä lepäsi vuoden kuningatar ja katseli lempein silmin tuikkivaa tähteä, ja hänen puolisonsa seisoi hänen luonaan. Tuulenpuuska löyhytteli lehtiä — ne asettuivat takaisin läjään, yksin hän oli poissa, mutta perhonen, vuoden viimeinen, lensi läpi kylmän ilman.
Jo tulivat märät usvat, tuli jäinen viima ja pimeät, pisimmät yöt. Vuoden kuningas seisoi lumivalkoisissa hapsissaan, mutta hän ei itsekään tietänyt että ne olivat niin valkoiset, hän luuli lumihiutaleitten putoilevan pilvistä; paksu lumikerros peitti vihreän maan.
Ja kirkonkellot julistivat maailmalle joulujuhlaa.
"Syntymäkellot soivat!" sanoi vuoden kuningas, "pian syntyy uusi hallitsijapari ja sekä minä että hän saamme levätä tuikkivassa tähdessä."