Mutta tällä kuolevalla ei ollut lapsen mieltä, hän tunsi olevansa mies; ei hän vavissut syntisenä, hän tiesi olevansa hurskas uskovainen. Hän oli riippunut kiinni uskonnon muodoissa niiden koko ankaruudessa; hän tiesi että miljoonien täytyy kulkea leveää tietä kadotukseen; hän olisi ollut valmis täällä elämässä hävittämään heidän ruumiinsa tulella ja miekalla, kuten heidän sielunsa jo oli ja ikuisesti tulisi olemaan hävitetty —; hänen tiensä kulki nyt taivasta kohti, missä armo avasi hänelle portin, se luvattu armo.
Ja sielu seurasi kuolon enkeliä, mutta käänsi vielä kerran katseensa vuoteeseen, missä ruumis makasi valkoisessa kuolinpaidassaan, minuutensa vieraana jäljennöksenä. — Ja he lensivät ja he kävelivät — he kulkivat kuni mahtavassa salissa ja samalla se kuitenkin oli metsä; luontoa oli leikelty, venytetty, köytetty ja istutettu riveihin, taitehikkaasti kuin vanhoissa ranskalaisissa puutarhoissa; siellä oli naamiaiset.
"Se on ihmiselämä!" sanoi kuolon enkeli.
Kaikki olennot olivat enemmän tai vähemmän naamioidut; ne jotka kävivät sametissa ja kullassa eivät suinkaan aina olleet jaloimmat eivätkä mahtavimmat, eivätkä ne jotka kävivät köyhän miehen tamineissa olleet alhaisimpia ja vähäisimpiä. — Kummalliset naamiohuvit ne olivat ja varsinkin tuntui oudolta että he kaikki huolellisesti koettivat vaatteidensa alle kätkeä jotakin toistensa silmältä; mutta toinen repi toista, paljastaakseen peitettyä, ja silloin pisti esiin eläimen pää; toisen vaatteista näkyi irvistelevä apina, toisen vaatteista iljettävä pukki, niljainen käärme tai hidas kala.
Se oli se eläin jota me kaikki kannamme ruumiissamme, eläin joka on kasvanut kiinni ihmiseen ja se rimpuili ja reistaili ja pyrki näkyviin ja jokainen piteli sitä lujasti kiinni vaatteidensa sisässä, mutta muut repivät esiin ja huusivat: "Näetkös! Katsoppas! Siinä se on! Siinä se on!" ja toinen paljasti minkä ehti toisen kurjuutta.
"Entä mikä eläin minulla oli?" kysyi vaeltava sielu; ja kuolon enkeli viittasi ylpeään olentoon, jonka päätä ympäröi loistava, kirjava sädekehä, mutta miehen sydämen kohdalla piiloitti eläin jalkojaan, riikinkukon jalkoja; sädekehä oli vain linnun kirjava pyrstö.
Ja heidän kulkiessaan kirkuivat suuret linnut pahasti puitten oksilta; kovilla ihmisäänillä ne huusivat: "kuuleppas kuolemankulkija, muistatko minua?" — Kaikki hänen elämänsä päivien pahat aivoitukset ja teot huusivat hänelle: "muistatko minua?"
Ja hetkisen värisi sielu, sillä se tunsi äänet, pahat ajatukset ja teot, jotka astuivat esiin kuin todistajat käräjissä.
"Meidän lihassamme, meidän pahassa luonnossamme ei mitään hyvää asu!" sanoi sielu, "mutta minun ajatukseni eivät kehkeytyneet teoiksi, maailma ei nähnyt pahaa hedelmää!" ja hän riensi rientämistään, pian päästäkseen kuulemasta ilkeää kirkunaa, mutta ne suuret, mustat linnut kiertelivät, kaartelivat hänen päänsä päällä ja huusivat huutamistaan, ikäänkuin koko maailmalle julistaakseen julistettavaansa; ja hän juoksi kuin ahdistettu kauris ja joka askeleella sattui jalka teräviin kiviin ja ne repivät hänen jalkojaan niin että koski. "Mistä nämä terävät kivet tulevat? Nehän peittävät maata niinkuin kuihtuneet lehdet!"
"Ne ovat ne ajattelemattomat sanat, joita olet päästänyt suustasi ja jotka ovat haavoittaneet lähimmäisesi sydäntä paljon pahemmin kuin nyt haavoittavat jalkojasi!"