Mutta aletaanpas alusta! Se tapahtui kylän toisella kulmalla, eräässä kanakopissa. Aurinko laski ja kanat lensivät yöpuulleen. — Yksi kanoista — hän oli valkoinen, matalajalkainen kana, muni säännöllisesti ja ansaitsi kaikin puolin kunnioitusta — kun hän pääsi orrelle, rupesi hän nyppimään höyheniään ja sattui häneltä putoamaan pieni höyhen.
"Se meni menojaan!" sanoi hän, "jota enemmän minä itseäni kynin, sitä kauniimmaksi minä vaan tulen!" Ja se oli sulaa leikkiä, sillä hän oli aina ylläpitänyt hyvää tuulta kanakopissa — muuten hän, kuten sanottu, oli erittäin kunnianarvoisa kana. Ja sitte hän nukkui.
Kanakopissa oli pilkkosen pimeä. Kanat kököttivät rinnan orrella. Se joka istui valkoisen kanan vieressä, ei nukkunut. Hän kuuli tai oli kuulematta aivan tarpeen mukaan, juuri senverran että saattoi elää sovussa ja rauhassa maailman kanssa. Mutta toiselle vierustoverilleen hänen kuitenkin täytyi puhua:
"Kuulitkos mitä tässä juuri sanottiin? En mainitse mitään nimiä, mutta täällä on kana, joka nyppii kaikki höyhenensä tullakseen kauniiksi. Jos minä olisin kukko, niin kyllä häntä halveksisin."
Kanojen yläpuolella istui pöllö puolisoineen, lapsineen päivineen. Siinä suvussa on hyvät korvat ja he kuulivat joka sanan jonka naapurikana lausui ja mulkoilivat silmillään ja pöllö-emo räpytteli siipiään.
"Älkää te kuunnelko, mutta kuulittehan te mitä tässä juuri sanottiin. Minä kuulin sen omilla korvillani: yksi kanoista on siihen määrään unohtanut mikä sopii hänelle, että nyppii kaikki höyhenet selästään ja antaa kukon katsella."
"Prenez garde aux enfants", sanoi pöllöisä. "Kaikki ei sovi lasten korville!"
"Kerron minä sen kumminkin naapuripöllölle! Hän on seurustelussa niin erittäin hieno ja miellyttävä!" ja emäpöllö lensi sen tiensä.
"Hu-hu! uhuh!" huhusivat he molemmat ja toitottivat sanottavansa naapurin kyyhkyslakkaan. "Oletteko kuulleet, oletteko kuulleet! Yksi kana on nyppinyt kaikki sulkansa kukon tähden. Hän paleltuu, jollei jo ole paleltunut kuoliaaksi — uhuh!"
"Missä? missä?" kukersivat kyyhkyset.