— Meidän Hannu sai sen toissa jouluna. Herrasväki antoi sen hänelle.
Kuten tiedätte, on hänellä sellainen lukuhalu, ja hänhän on rampa.
Meistä olisi silloin ollut mieluisampaa, jos hän olisi saanut pari
rohdinpaitaa.
Mutta kirja on merkillinen, se ikäänkuin antaa vastauksen ihmisen ajatuksiin.
Koulumestari otti kirjan ja avasi sen.
— Lukekaa meille se sama tarina uudestaan! sanoi Puutarha-Olli. — Se ei ole vielä oikein tarttunut minun mieleeni. Sitten hänen pitää lukea myös kertomus puunhakkaajasta.
Nämä molemmat tarinat riittivät Ollille. Ne lankesivat kuin kaksi päivänsädettä köyhään tupaan, keskelle niitä nurjamielisiä ajatuksia, jotka pitivät heitä äreinä ja pahatuulisina.
Hannu oli lukenut koko kirjan, lukenut sen monta kertaa. Sadut kuljettivat hänet maailmalle, minne hän ei voinut päästä, kun jalat eivät kannattaneet.
Koulumestari istui hänen vuoteensa ääressä. He puhelivat, ja se oli hauskaa heille molemmille.
Tästä päivästä lähtien tuli koulumestari useamminkin Hannun luo, kun vanhemmat olivat työssä. Hänen tulonsa oli pojalle kuin juhlaa. Kuinka Hannu kuuntelikaan, mitä vanha mies hänelle kertoi maan suuruudesta ja monista maista ja siitä, että aurinko kuitenkin on miltei puoli miljoonaa kertaa suurempi kuin maa ja niin kaukana, että tarvitsee kokonaista viisikolmatta vuotta lentääkseen auringosta maahan, kun taas valonsäteet saavuttavat maan kahdeksassa minuutissa.
Nämä asiat tietää tietysti jokainen kelpo koulupoika, mutta Hannulle ne olivat uusia ja vieläkin ihmeellisempää kuin kaikki, mitä oli kerrottu satukirjassa.
Pari kertaa vuodessa kutsuttiin koulumestari vieraaksi herrasväen pöytään, ja tällaisessa tilaisuudessa hän kertoi mitä satukirja oli vaikuttanut köyhässä kodissa, kuinka pelkästään kaksi siinä kerrottua tarinaa oli vaikuttanut herättävästi ja aikaansaanut siunausta. Heikko, viisas pieni poika oli lukemalla niitä tuonut kotiin ajatuksia ja iloa.