Kummisetä osasi kertoa tarinoita paljon, ja pitkiä tarinoita, hän osasi leikata ja piirtää kuvia, ja kun päästiin likemmä joulua, otti hän esiin kirjoitusvihon, jossa oli puhtaat valkoiset lehdet: näille hän liimasi kirjoista ja sanomalehdistä ottamiaan kuvia. Jolleivät nämä riittäneet siihen, mitä hän aikoi kertoa, niin hän itse piirsi lisää. Sain pienenä monta sellaista kuvakirjaa, mutta kaikkein kaunein oli kuitenkin kuvakirja »siitä mainiosta vuodesta, jolloin Köpenhamina sai kaasun hylkeenrasvaIyhtyjen sijaan», ja tämä oli merkitty ensimmäiselle lehdelle.
— Tämä kirja täytyy säilyttää oikein hyvin, sanoivat isä ja äiti, — sen saa ottaa esiin vain juhlatilaisuuksissa.
Kanteen oli kummisetä kirjoittanut:
»Tämän kirjan huoleti repiä saa. pikku ystävät tehneet on hullumpaa.»
Hauskinta oli, kun kummisetä itse näytteli kirjaa, luki runot ja muun kirjoituksen ja samalla kertoi paljon lisää. Silloin tarinasta tuli juuri oikea tarina. Ensimmäiselle lehdelle oli liimattu »Lentävästä postista» leikattu kuva, missä nähtiin Köpenhamina »Runde Taarneineen», ja »Frue Kirkeineen», vasemmalle oli liimattu vanhaa lyhtyä esittävä kuva, johon oli kirjoitettu: »rasvaa», oikealla oli kandelaaberi, johon oli kirjoitettu: »kaasua».
— Siinä on ohjelma! sanoi kummisetä, — se on johdanto tarinaan, jonka saat kuulla. Sen olisi myöskin voinut esittää kokonaisena huvinäytelmänä, kunhan se vain olisi voitu esittää: »Hylkeenrasva ja kaasu eli Köpenhaminan elämä ja olot». Se on hyvin hyvä otsake. Aivan alhaalla lehdessä nähdään vielä pieni kuva, jota ei ole niin helppo ymmärtää, minkätähden selitän sen sinulle. Se on manalanhepo. Sen olisi pitänyt joutua vasta kirjan loppuun, mutta se on juossut edelle sanomaan, etteivät johdanto, keskiosa eikä loppu kelpaa mihinkään. Se olisi osannut tehdä sen paremmin, jos se olisi voinut sen tehdä. Kas, manalanhepo on päivällä sanomalehdessä liekaan pantuna, se hätyyttelee palstoilla, joiksi niitä nimitetään, mutta illalla se pääsee ulos ja asettuu silloin runoilijan oven eteen hirnumaan, että siellä sisällä asuvan miehen on kuoltava. Mutta hän ei kuitenkaan kuole, jos hänessä on oikeaa elämää. Manalanhepo on miltei aina eläinraukka, joka ei löydä omaa itseään, joka ei tule toimeen, jonka täytyy hankkia ilmaa ja ravintoa kuljeskelemalla ja hirnumalla. Olen varma siitä, ettei hän ensinkään pidä kummisedän kuvakirjasta, mutta saattaa se sentään olla sen paperin arvoinen, joka on kirjaan mennyt.
Tässä on kirjan ensimmäinen lehti, siinä on ohjelma.
* * * * *
Oli juuri viimeinen ilta, jolloin vanhat hylkeenrasvalyhdyt oli sytytetty. Kaupunki oli saanut kaasun, ja se loisti niin, että vanhat lyhdyt melkein häipyivät olemattomiin siinä.
— Minä olin tuona iltana itse kadulla, sanoi kummisetä. — Ihmiset kulkivat edestakaisin, katsellen uutta ja vanhaa valaistusta, paljon ihmisiä oli liikkeellä ja kaksi kertaa niin monta jalkaa kuin päätä. Lyhdynsytyttäjät seisoivat hyvin alakuloisina; saattoivathan he koska tahansa joutua pois viralta niin kuin hylkeenrasvalyhdyt. Näiden lyhtyjen omat ajatukset kulkivat kauas taaksepäin — eteenpäinhän ei niiden ollut lupa mennä: Niiden mieleen oli jäänyt paljon hiljaisista illoista ja pimeistä öistä. Minä nojasin erääseen lyhtypatsaaseen, sanoi kummisetä, — sekä hylkeenrasva että sydän räiskyivät; minä kuulin mitä lyhty sanoi, ja sinäkin saat sen kuulla.