Se ei tapahtunut myrsky-yönä, se tapahtui valoisana, aurinkoisena päivänä. Ihmisnero asetti patoja meren eteen, ihmisnero puhalsi padotun veden pois, liitti Glänön mannermaahan. Vuonosta on tullut niitty, joka kasvaa rehevää heinää, Glänö on kasvanut kiinni Själlandiin. Vanha talo on siinä, missä se on aina ollut. Vänö ei tullut noutamaan Glänötä, vaan Själland tarttui siihen kiinni pitkin käsivarsin ja puhalsi pumppujen henkitorvella, lukien loitsusanoja, kihlajaislukuja. Själland sai monta kyynärää maata lahjaksi. Tämä on totta, se on laissa vahvistettu. Sinä voit nähdä omin silmin: Glänön saari on kadonnut.
KUKA OLI ONNELLISIN?
— Miten ihania ruusuja! sanoi auringonpaiste. — Ja joka nuppu puhkeaa ja tulee yhtä kauniiksi. Ne ovat minun lapsiani! Minä olen suudellut ne eloon!
— Ne ovat minun lapsiani! sanoi kaste. — Minä olen imettänyt ne kyynelilläni.
— Minä uskoisin sentään olevani niiden äiti! sanoi ruusupensas. — Te muut olette vain kummeja, jotka kykynne ja halunne mukaan annoitte kummilahjoja.
— Te suloiset ruusulapseni! sanoivat ne kaikki kolme ja toivoivat jokaiselle kukkaselle mitä suurinta onnea, mutta vain yksi saattoi tulla onnellisimmaksi ja yhden täytyi tulla vähimmin onnelliseksi — mutta minkä heistä?
— Sen minä kyllä saan tietää! sanoi tuuli. — Minä kierrän kaikkialla, tunkeudun sisään ahtaimmistakin raoista, ja otan selvän mitä tapahtuu sekä ulkona että sisällä.
Jokainen puhjennut ruusu kuuli mitä sanottiin, jokainen paisuva nuppu tajusi sen.
Silloin astui läpi puutarhan sureva, hellä äiti, yllään mustat vaatteet. Hän taittoi yhden ruusuista, joka oli puoleksi puhjennut, raikas ja täyteläinen ja joka hänen mielestään oli kaikista kaunein. Hän vei kukkasen hiljaiseen, äänettömään huoneeseen, missä hänen elämänhaluinen tyttärensä muutama päivä sitten oli leikkien temmeltänyt, mutta nyt nukkui mustassa arkussa, maaten kuin marmorikuva. Äiti suuteli kuollutta, suuteli sitten puoleksipuhjennutta ruusua ja laski sen nuoren tytön rinnalle, ikäänkuin se raikkautensa ja äidin suudelman voimalla olisi voinut saattaa sydämen jälleen lyömään.
Ruusu ikäänkuin paisui, jokainen lehti vapisi ajatusten ja ilon runsautta: