Voi äännähdellä eläinkin, mut ihmis-ääni ihanin!
Ö.
Mik' oksa paras? — Et hoksaa.
Muista kyyhkyn Öljypuun oksaa!
— Siihen se päättyi, mutta emme silti ole siitä päässeet. Nyt se painetaan. Ja sitten sitä luetaan, sitä tarjotaan arvokkaiden vanhojen kirjainvärssyjen tilalle minun kirjassani! Mitä sanoo seurakunta, oppineet ja oppimattomat, yksityiset ja kootut teokset? Mitä sanoo kirjakaappi? Minä olen puhunut — nyt voivat toiset toimia!
Ja kirjat jäivät paikoilleen ja kaappi jäi paikoilleen, mutta kukko lensi taas takaisin suureen A-kirjaimeensa ja katseli ylpeänä ympärilleen.
— Minä puhuin hyvin, minä lauloin hyvin —! Siinä ei uusi aapiskirja pysty kilpailemaan kanssani! Se kuolee varmaan! Se onkin kuollut! Sillä ei ole kukkoa!
LIEJUKUNINKAAN TYTÄR.
Haikarat kertovat pienokaisilleen niin paljon satuja, kaikki soilta ja rämeiltä. Tavallisesti ne ovat sovitetut iän ja käsityskyvyn mukaan, pienimmät poikaset tyytyvät siihen että sanotaan "ripi, rapi, turre-lurre!" ne pitävät sitä suurenmoisena, mutta vanhemmat kaipaavat syvempää merkitystä, tai ainakin jotakin perhettä koskevaa. Kahdesta vanhimmasta ja pisimmästä sadusta, jotka ovat säilyneet haikaroiden keskuudessa, tunnemme kaikki toisen, sadun Mooseksesta, jonka hänen äitinsä pani Niilin veteen, jonka kuninkaan tytär löysi, joka sai hyvän kasvatuksen, josta tuli suuri mies ja josta myöskään ei tiedetä, mihin hänet haudattiin. Se on varsin tavallinen.
Toista satua ei vielä tunneta, ehkä sentähden, että se on melkein kotimainen. Se satu on kulkenut haikaraemon suusta haikaraemon suuhun tuhansia vuosia, ja jokainen heistä on kertonut sen paremmin ja paremmin, ja me kerromme sen nyt kaikkein parhaimmin.
Ensimäinen haikarapari, joka toi sen tullessaan ja eläytyi siihen, vietti kesää viikingin hirsilinnan katolla Villisuolla Vendsysselissä. Se on Hjörringin lääniä, Jyllannissa, aivan likellä Skagenia, puhuaksemme oppineesti. Siellä on vielä tavattoman suuri suo, siitä luetaan lääninkertomuksessa. Tämä on ollut merenpohjaa, mutta se on kohonnut, sanotaan siinä. Villisuota riittää penikulmien pituudelta, joka taholla sitä ympäröivät märät niityt, hyllyvät rämeet vehkasoineen, muuraimineen ja vaivaisine puineen. Melkein aina vaappuu sumu sen päällä ja seitsemänkymmentä vuotta sitten siellä vielä tavattiin susia. Sitä saattaa syystä kutsua Villisuoksi, ja voi kuvitella kuinka villiä, kuinka paljon suota ja järveä siellä on ollut tuhat vuotta sitten! Niin, pääasiassa näki kai silloin samaa mitä vieläkin näkee: kaislat olivat samankorkuiset, niillä oli samanlaiset pitkät lehdet ja sinipunervanruskeat untuvakukat kuin nytkin, koivu kasvoi siellä valkein rungoin, hienot lehvät riippuen keveinä niinkuin vieläkin. Ja mitä tulee eläviin olentoihin, jotka saapuivat tänne, niin käytti kärpänen harsopukuaan leikattuna samaan kuosiin kuin nyt, haikaran lempiväri oli valkoinen, koristettuna mustalla ja punaisilla sukilla. Ihmiset sensijaan käyttivät toista puvunmallia kuin tähän maailmanaikaan, mutta jokaiselle heistä, orjalle tai metsästäjälle, kenelle tahansa, joka astui hyllyvälle maaperälle, kävi tuhat vuotta sitten niinkuin vieläkin käy niille,, jotka tulevat tänne: ne upposivat ja vaipuivat alas liejukuninkaan luo, joka hallitsi alhaalla suuressa suovaltakunnassa. Lettokuninkaaksi häntä myöskin voisi nimittää, mutta me sanomme nyt mieluummin "Liejukuningas"; ja siksi kutsuivat häntä haikaratkin. Hyvin vähän tiedetään hänen hallituksestaan, mutta se onkin ehkä parasta.