Mutta ennenkuin pieni rotta sanoi mitä tämä hiukkanen lisää oli, käänsi hän sauvansa kuninkaan rintaa vastaan ja todella puhkesi esiin mitä suloisin kukkakimppu, joka tuoksui niin voimakkaasti, että rottakuningas käski, että ne rotat, jotka seisoivat likinnä uunia, heti pistäisivät häntänsä tuleen, jotta saataisiin hiukkasen palaneenkäryä, sillä tuota orvokintuoksua ei saattanut sietää, siitä lajista ei täällä pidetty.
— Mutta mistä "lisästä" sinä puhuitkaan? kysyi rottakuningas.
— Niin, sanoi pieni rotta, — se oli se, mitä sanotaan "efektiksi!" ja sitten hän käänsi makkaratikun eikä siinä enää ollut mitään kukkia, hän piteli vain paljasta tikkua ja sitä hän nosti kuin tahtipuikkoa.
— Orvokit ovat näköä, hajua ja tunnetta varten, sanoi minulle keijukainen, mutta kuulon ja maunkin pitää saada osansa!
Ja sitten hän löi tahtia; se oli musiikkia, mutta ei sellaista, jommoinen helisi metsässä keijukaisten juhlassa, vaan sellaista, jommoista kuullaan kyökissä. Tulipas siinä touhua! Yhtäkkiä oli kuin tuuli olisi puhaltanut kaikkien savutorvien läpi; padat ja kattilat kiehuivat yli laitainsa, hiilikauha rämisi messinkikattilaa vastaan ja sitten hiljeni yhtäkkiä; saattoi kuulla teepannun hiljaista laulua, se soi niin kummallisesti, ei ymmärtänyt, lopettiko se vai alkoiko se; ja pieni pannu kiehui, ja suuri pannu kiehui, toinen ei välittänyt toisesta, tuntui siltä kuin kummaltakin olisi mennyt pää pyörälle. Ja pieni rotta heilutti tahtipuikkoaan hurjemmin ja hurjemmin, — pannut vaahtosivat, kuohuivat ja kiehuivat yli laitainsa, tuuli humisi, uuninpiipussa vinkui — huu haa! Kävi niin kauheaksi, että pieni rotta itsekin pudotti tahtipuikon.
— Olipa se lemmon lientä! sanoi vanha rottakuningas. — Milloin tulee itse ruoka?
— Siinä oli kaikki tyynni! sanoi pieni rotta ja niiasi.
— Kaikki tyynni! Niin, kuullaanpa sitten mitä seuraavalla on kerrottavana! sanoi rottakuningas.
III.
Mitä toinen pieni rotta tiesi kertoa.