Erään runoilijan huoneessa sanottiin, kun katsottiin hänen mustepulloaan, joka oli pöydällä: "on sentään kummallista mitä kaikkea voi nousta tuosta mustepullosta! Mikähän seuraava nyt onkaan? Niin, se on kummallista!"
— Niin onkin, sanoi mustepullo. —- Se on käsittämätöntä! sitähän minä aina sanon! puhui se sulkakynälle ja kaikelle muulle pöydällä olevalle, mikä saattoi sen kuulla. — Se on kummallista mitä kaikkea minusta voi lähteä. Niin, se on miltei uskomatonta. Ja minä todella en itsekään tiedä, mikä seuraava onkaan, kun ihminen alkaa ammentaa minusta. Pisara minua riittää puoleen paperin sivuun, ja mitä siinä saatetaankaan sanoa. Minä olen jotakin varsin kummallista! Minusta lähtevät kaikki runoilijan teokset: nuo elävät henkilöt, jotka ihmiset luulevat tuntevansa, nuo sydämelliset tunteet, tuo hyvä tuuli, nuo ihanat luonnonkuvaukset. Minä en sitä itsekään ymmärrä, sillä en tunne luontoa. Mutta tämä on kuin onkin minussa! Minusta on lähtenyt ja lähtee tuo joukko liiteleviä kauniita tyttöjä, uljaita ritareja päristelevien ratsujen selässä, Peer Dovereja ja Kirsten Kimereja! Niin, minä en itsekään tiedä siitä! Vakuutan teille, etten ajattele sitä.
— Siinä te olette oikeassa, sanoi sulkakynä. — Te ette ensinkään ajattele, sillä jos te ajattelisitte, niin ymmärtäisitte, että te vain annatte nestettä. Te annatte kosteutta niin että minä voin lausua ja paperilla saattaa näkyviin sen mikä minussa on, sen minkä minä kirjoitan muistiin. Kynä se on joka kirjoittaa, sitä ei yksikään ihminen epäile ja useimmat ihmiset käsittävät runoudesta yhtä paljon kuin vanha mustepullo.
— Teillä on vain vähän kokemusta! sanoi mustepullo. — Tuskinpa te olette ollut viikkoakaan virassa ja olette jo puoleksi kulutettu. Kuvitteletteko te olevanne runoilija! Te olette vain palvelija, ja monta minulla on ollut sitä lajia ennenkuin te tulitte, sekä hanhiperhettä että englantilaista tekoa! Minä tunnen sekä sulkakynän että teräskynän! Monta minulla on ollut palveluksessa ja monta minä vielä tulen saamaan, kunhan ihminen, joka tekee liikkeet minun puolestani, tulee ja panee paperille, mitä hän ammentaa sisästäni. Tahtoisinpa nyt vain tietää, mikä tulee olemaan ensimäinen, minkä hän ammentaa minusta.
— Mustepytty! sanoi kynä.
Myöhään illalla tuli runoilija kotiin, hän oli ollut konsertissa, kuullut erinomaisen viuluniekan ja oli aivan ihastuksissaan ja haltioissaan hänen mainiosta soitostaan.
Hän oli soittokoneesta loihtinut hämmästyttävän säveltulvan: milloin kuului siltä kuin vesipisaroita olisi helistelty, helmi seuraten helmeä, milloin siltä kuin kokonainen lintukuoro olisi liverrellyt, kuin myrsky olisi pauhannut läpi kuusimetsän. Hän luuli kuulevansa oman sydämensä itkevän, mutta sävelissä, niinkuin se voi itkeä naisen ihanassa äänessä. Oli tuntunut siltä kuin eivät yksin viulun kielet olisi soineet, vaan koppakin, niin, tapit ja kaikupohjakin. Se oli ihmeellistä! Ja vaikeaa se oli ollut, mutta näyttänyt leikinteolta, siltä kuin käyrä vain olisi liukunut edestakaisin kielten yli. Olisi luullut, että jokainen saattoi tehdä samalla tavalla. Viulu soi itsestään, käyrä soi itsestään, ne molemmat ne suorittivat tehtävän, mestari unohtui, hän joka niitä johti, antoi niille elämän ja sielun. Mestari unohtui. Mutta häntä ajatteli runoilija, hänet hän mainitsi ja pani samalla paperille ajatuksensa:
— Kuinka typerää, jos käyrä ja viulu tahtoisivat ylpeillä teostaan! Ja sitä me ihmiset niin usein teemme, runoilija, taiteilija, tieteellinen keksijä, sotapäällikkö. Me ylpeilemme — ja kaikki olemme kuitenkin ainoastaan koneita, joita Jumala soittaa. Hänelle yksin olkoon kunnia! Meillä ei ole mitään ylpeilemistä.
Niin, sen pani runoilija paperille, hän kirjoitti sen vertauksen muotoon ja kutsui sitä nimellä "Mestari ja koneet".
— Siinä saitte, rouva! sanoi kynä mustepullolle, kun he taasen olivat kahden. — Kai te kuulitte hänen lukevan ääneen mitä minä olin pannut paperille?