— Niitäpä on kauhean paljon! Soisin äidin näkevän tämän. Meillä oli viime vuonna yksi ainoa omena vanhassa puussa turveaitan luona. Sitä omenaa piti säilytettämän, ja se oli laatikkokirstulla kunnes halkesi. Rikkautta se sekin on! sanoi meidän äiti. Tässäpä hän vasta saisi nähdä rikkautta! Sen soisin hänelle.
— Niin, mitä te annatte? kysyi mies.
— Mitäkö annan? Annan kanani vastaan.
Ja sitten hän antoi kanan vastaan, sai omenat ja meni kapakkahuoneeseen, aina myymäpöydän ääreen. Omenasäkkinsä asetti hän kaakeliuunia vastaan. Uunissa oli tulta; sitä ei hän huomannut. Paljon vieraita oli markkinahuoneessa, hevoskauppiaita, härkäkauppiaita ja kaksi englantilaista, ja ne ovat niin rikkaita, että niiden taskut repeävät kultarahoista. Vetoa ne lyövät, saatpa kuulla!
— Suss! susss!
Mikä ääni kuuluu uunin luota?
Omenat alkoivat paistua.
— Mitä se on?
Niin, sen he pian saivat tietää, ja he saivat kuulla koko jutun hevosesta, joka oli vaihdettu lehmään ja aina mädäntyneihin omeniin asti.
— No, sinä saat läksytyksen äidiltä, kun tulet kotiin! sanoivat englantilaiset. — Kyllä tulee niin että paukkaa.