Keisarin hevoselle pantiin kultakengät, kultakenkä joka jalkaan.
Miksi sille pantiin kultakengät?
Se oli mitä kaunein eläin, sillä oli sirot jalat, hyvin kauniit silmät ja harja, joka riippui kuin silkkihuntu kaulaa pitkin. Se oli kantanut herraansa ruudinsavussa ja kuulasateessa, kuullut luotien laulavan ja vinkuvan. Se oli purren raivannut tietä, potkinut ympärilleen, taistellut, kun viholliset ahdistivat, yhdellä hyppäyksellä vienyt keisarinsa kaatuneen vihollisen hevosen yli, pelastanut keisarinsa kruunun, punaisesta kullasta tehdyn, pelastanut keisarinsa hengen, joka oli enemmän kuin punainen kulta, ja sentähden pantiin keisarin hevoselle kultakengät, kultakenkä joka jalkaan.
Ja sittiäinen ryömi esiin.
— Ensin suuret, sitten pienet, sanoi se. — Vaikkei koko mitään merkitse.
Ja sitten se ojensi esiin ohuet jalkansa.
— Mitä sinä tahdot? sanoi seppä..
— Kultakengät! vastasi sittiäinen.
— Oletkohan sinä oikein selväpäinen, sanoi seppä. — Tahdotko sinäkin kultakengät?
— Kultakengät! sanoi sittiäinen. — Enkö minä ole yhtä hyvä kuin tuo suuri otus, jota pitää hoitaa, sukia, palvella, syöttää ja juottaa? Enkö minäkin kuulu keisarin talliin?