— Pidä kiinni Ruudi, huusi setä, — kiinni kaikin voimin!
Ja Ruudi tarttui likeiseen puunrunkoon. Setä kiipesi hänen ylitseen puunoksille ja pysytteli siinä laviinin vyöryessä monen sylen päässä heistä, mutta ilmanpaine, siitä lähtevät myrskyn evät murskasivat ja taittoivat ympärillä olevat puut ja pensaat ikäänkuin ne olisivat olleet kuivaa ruohoa, ja heittivät niitä kauas joka taholle. Ruudi makasi maahan lyyhistyneenä, puunrunko, josta hän piteli kiinni, oli kuin poikkisahattu ja latva lingottuna pitkän matkan päähän. Tuolla murtuneiden oksien välissä makasi setä, pää murskana. Hänen kätensä oli vielä lämmin, mutta kasvot mahdottomat tuntea. Ruudi seisoi kalpeana ja vavisten. Hän oli kauhuissaan ensimmäisen kerran eläessään. Tämä oli hänen ensimmäinen pelonhetkensä.
Hän tuli kuoleman sanomaa tuoden myöhään illalla kotiin, joka nyt oli surun koti. Vaimo seisoi mykkänä, kyynelettömänä, ja vasta kun ruumis tuotiin, pääsi tuska purkautumaan. Kretiini-raukka meni vuoteeseensa; häntä ei nähty koko päivänä. Illemmällä hän tuli Ruudin luo.
— Kirjoita kirje minun puolestani! Saperli ei osaa kirjoittaa! Saperli voi viedä kirjeen postiin!
— Sinunko kirjeesi? kysyi Ruudi. — Ja kenelle?
— Herralle Kristukselle.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
Ja tuo puolihupsu, joksi he sanoivat kretiiniä, loi liikuttavan silmäyksen Ruudiin, liitti kätensä ristiin ja sanoi juhlallisena ja hartaana:
— Jeesukselle Kristukselle! Saperli tahtoo lähettää hänelle kirjeen, pyytää häneltä, että Saperli saa maata kuolleena eikä tämän talon mies.
Ja Ruudi painoi hänen kättään.