Pietari sanoi, että hän tahtoo ruveta ryöväriksi. Hän oli nähnyt kappaleen »Fra Diavolo» ja päättänyt omaksua ryövärin ammatin kauneimpana maailmassa.
Petteri tahtoi ruveta raikkumieheksi, ja Pekka, joka oli niin herttainen ja tottelevainen poika, paksu ja pyöreä, mutta pureskeli kynsiään, mikä oli hänen ainoa vikansa, Pekka tahtoi olla »isä». Tämän kukin heistä tiesi, kun heiltä kysyttiin, miksi he tahtovat ruveta maailmassa.
Ja sitten he joutuivat kouluun. Yhdestä tuli ensimmäinen ja toisesta tuli viimeinen ja yksi joutui keskelle, mutta silti saattoivat he olla yhtä hyvät ja yhtä viisaat, ja sitä he erittäin ymmärtäväisten vanhempiensa sanojen mukaan olivatkin. He joutuivat lastentanssiaisiin. He polttivat sikaria, kun ei kukaan nähnyt. He varttuivat tiedossa ja kokemuksissa.
Pietari oli pienestä pitäen riitainen, niinkuin ryövärin tulee olla; hän oli hyvin tottelematon poika, mutta se johtui siitä, sanoi äiti, että hänellä oli mato. Tottelemattomilla lapsilla on aina mato; mutaa vatsassa. Eräänä päivänä kohtasi hänen riitaisuutensa ja härkäpäisyytensä äidin uutta silkkihametta.
— Älä töni kahvipöytää, sinä Jumalan karitsaiseni! oli äiti sanonut. — Saattaisit kaataa kerma-astian ja minun uuteen silkkihameeseeni tulisi tahroja.
Ja tuo »Jumalan karitsa» tarttui varmoin käsin kerma-astiaan ja kaasi varmalla kädellä kerman suoraan mamman helmaan, jolloin mamma ei saattanut olla lausumatta: »Karitsa, karitsa! Se ei ollut kauniisti tehty, karitsa!» Mutta tahtoa lapsella oli, se täytyi hänen myöntää. Tahto osoittaa luonnetta, ja se on äidistä hyvin lupaavaa.
Hänestä olisi varmaan tullut oivallinen ryöväri, mutta siksi ei hän sananmukaisesti ruvennut. Hän oli vain ryövärin näköinen, kulki hattu lysyssä, kaula paljaana, pitkät hiukset hajalla. Hänestä piti tulla taiteilija, mutta taiteilija hän oli vain vaatteiltaan, muuten hän oli aivan haaparuusun näköinen. Kaikki ihmiset, joita hän piirsi, olivat haaparuusun näköiset, niin pitkät he olivat. Hän piti paljon siitä kukkasesta; hän olikin, haikaran sanojen mukaan, maannut siinä kukkasessa.
Petteri oli maannut voikukassa. Hänen suupielensä olivat aina ikäänkuin rasvassa, hän oli pinnaltaan keltainen; saattoi uskoa, että jos hänen poskeensa olisi leikannut haavan, niin siitä olisi tullut voita. Hän oli kuin syntynyt voikauppiaaksi ja hän olisi saattanut esittää omaa ammattikilpeään. Mutta sisällisesti, omassa itsessään hän oli »raikkumies»: Petterisen perheen musikaalinen puoli, mutta »tarpeeksi toistenkin puolesta», sanoivat naapurit. Hän teki yhdessä viikossa seitsemäntoista polkkaa ja yhdisti ne oopperaksi, jossa esiintyi torvi ja raikku. Hyi kuinka se olikin kaunis!
Pekka oli valkea ja punainen, pieni ja tavallinen, hän oli levännyt kaunokissa. Hän ei koskaan lyönyt takaisin, kun toiset pojat löivät häntä; hän sanoi olevansa järkevämpi ja järkevä antaa aina perään. Ensin hän kokosi kivikyniä, sitten sinettejä, sitten hän hankki pienen luonnontieteellisen kokoelman, jossa oli rautakalan luuranko, kolme sokeana syntynyttä rotanpoikaa spriissä ja täytetty myyrä. Pekalla oli tieteellistä mieltä ja silmää huomaamaan luontoa ja se oli ilahuttavaa sekä vanhemmista että Pekasta itsestäänkin. Hän oli mieluummin metsässä kuin koulussa, mieluummin luonnossa kuin kurituksessa. Hänen veljensä olivat jo kihloissa, kun hän vielä ajatteli vain vesilintujen munia käsittävän kokoelmansa täydentämistä. Hän tiesi pian paljon enemmän eläimistä kuin ihmisistä ja oli sitä mieltä, ettemme me voi vetää vertoja eläimelle siinä, mitä me pidämme korkeimpana: rakkaudessa. Hän näki että kun naaras-satakieli hautoi muniaan, niin istui isä-satakieli koko yön laulamassa pienelle vaimolleen: »Kluk! tsi tsi! lo lo li!» Sitä ei Pekka koskaan olisi saanut aikaan tai ruvennut yrittämäänkään. Kun haikara-emo makasi poikineen pesässä, seisoi haikara-isä koko yön yhdellä jalalla katonharjalla. Pekka ei olisi voinut seisoa tuntiakaan sillä tavalla. Ja kun hän eräänä päivänä tarkasteli hämähäkin verkkoa ja mitä siinä oli, niin hän aivan heitti mielestään aviosäädyn. Herra hämähäkki kutoo pyydystääkseen ajattelemattomia kärpäsiä, nuoria ja vanhoja, vereviä ja kuivuneita, hän elää kutoakseen ja elättääkseen perhettään, mutta rouva hämähäkki elää ainoastaan isää varten.. Pelkästä rakkaudesta hän syö hänet, hän syö hänen sydämensä, hänen päänsä, hänen vatsansa, vain hänen pitkät ohuet jalkansa jäävät hämähäkin verkkoon, missä hän ahersi koko perhettä tarkoittavien elatushuolten painamana. Se on puhdas totuus, suoraan luonnonhistoriasta ammennettuna. Tämän näki Pekka, tätä hän ajatteli. »Joutua sellaisen rakkauden kohteeksi vaimonsa puolelta, joutua hänen syötäväkseen väkivaltaisen rakkauden puuskassa — ei, niin pitkälle ei yksikään ihminen pääse, ja olisiko se suotavaakaan?»
Pekka päätti, ettei koskaan mene naimisiin, ettei koskaan anna tai ota vastaan suudelmaa — sehän olisi saattanut näyttää ensi askeleelta aviosäätyä kohti. Mutta yhden suudelman hän kuitenkin sai, sen, jonka me kaikki saamme, kuoleman suuren maiskusuudelman. Kun me olemme eläneet tarpeeksi kauan, saa kuolema käskyn: »Suutele pois!» ja niin on ihminen poissa. Jumala lähettää niin väkevän auringonsäteen, että silmissä mustenee. Ihmissielu, joka tuli maailmaan tähdenlentona, lentää takaisin tähdenlentona, mutta ei viipyäkseen kukkasessa tai nähdäkseen unia lumpeenlehden alla. Sillä on tärkeämpää tehtävää, se lentää suureen iäisyysmaahan; mutta millaista siellä on ja millaiselta siellä näyttää, sitä ei kukaan voi sanoa. Kukaan ei ole katsonut sinne, ei edes haikara, vaikka hän näkeekin kauas ja vaikka hän tietääkin niin paljon. Hän ei nyt tietänytkään enempää Pekasta, sen sijaan kyllä Pietarista ja Petteristä. Mutta heistä minä olin kuullut tarpeekseni, ja niin olet kai sinäkin. Kiitin siis haikaraa tästä kerrasta. Mutta nyt hän vaatii tästä pienestä tavallisesta tarinasta kolme sammakkoa ja yhden käärmeenpojan — hän ottaa maksun elintarpeina — aiotko sinä maksaa? Minä en aio! Minulla ei ole sammakkoja enempää kuin käärmeenpoikiakaan.