Bonaparte heti rakastui viehättävään rouva Josephine'iin ja rakastui niinkuin voi ainoastaan mies, jolla on niin väkevät intohimot kuin hänellä. Kaiketi ei kestänyt kauvan ennenkuin rouva sen huomasi, ja kyllä hän näyttää häntä jossain määrin rohkaisseenkin. Tämän huomaa riittävästi seuraavasta kirjelipusta brumaire'in 6 p:ltä IV (lokakuun 27 p. 1795):
'Te ette enään käy ystävättären luona, joka teistä pitää. Te olette hänet kokonaan jättänyt; siinä te teette väärin, sillä hän on teille hellästi ystävällinen.
Tulkaa huomenna, septidinä, syömään suurusta luonani. Minun täytyy tavata teitä ja puhua kanssanne harrastuksistanne.
Hyvää yötä, ystäväni, syleilen teitä.'
Tuo kaunis nainen oli varmaankin huomannut arveluttavaksi pysyä leskenä kahden lapsen kanssa näin levottomina aikoina. Hirmuhallituksen aikana hän aateluutensa tähden itse oli ollut vangittuna ja hengiltä tuomittuna, mutta oli pelastunut Robespierre'in kukistuessa. Hän siis kokemuksesta tunsi ne myrskyt, jotka saattoivat olla uhkaamassa. Ja muistakin syistä saattoi olla hyvä, että häntä olisi miehen käsivarsi tukemassa. Hän ei ollut varakas ja oli kokenut, miltä tuntui olla ilman huolenpitäjää. Ainoastaan Barras'n rakastajattaren, kauniin rouva Tallien'in ystävyys ja muutamien vaikutusvaltaisten miesten tuttavuus, joita hän erityisesti oli tavannut viimemainitun salongeissa, oli antanut hänelle tilaisuuden elää niinkuin hän eli. Mutta juuri näiden tuttavuuksien ja seuraelämän irstaisuuden ja huikentelevaisuuden tähden saattoi olla välttämätöntä naiselle, joka halusi säilyttää siveytensä ja pitää huolta ulkonaisesta muodosta, että hänellä oli mies rinnallaan. Arveluttavaa vain oli, ettei kenraali, tunnettukaan kenraali, ollut mikään loistava aviomies, kun hän ei ollut varakas. Tähän kuitenkin ehkä oli apu saatavissa; kaiketi näistä Bonaparten asioista rouva tahtoi hänen kanssaan puhua aamiaisilla brumairen 7 p:nä. Jos rouva Josephine siten huomasikin edulliseksi mennä yhteen miehen kanssa, jolla selvästi oli tulevaisuus edessään, niin ei ollut Bonapartekaan näkemättä hyötyä, joka hänelle voisi olla avioliitosta markiisitar de Beauharnais'n kanssa. Sillä tuo kaunis leski kuului Ranskan ylhäisimpiin perheisiin, ja naidessaan hänet Bonaparte tiesi pääsevänsä korkeampaan yhteiskunnalliseen piiriin, mihin hän aina oli pyrkinyt, tavallansa tulevansa "salonkikuntoisemmaksi", kuten hän jälestäpäin itse myönsi. Mutta jos hän rakastikin Josephine'iä myrskyisellä intohimolla, ei tämä juuri tuntenut erityistä taipumusta pieneen kenraaliin, jonka huoleton ulkoasu ja usein kömpelö esiintyminen tuskin olivat omiansa tekemään häntä naisten suosikiksi. Mutta hänetkin valloitti Bonaparten selittämätön, melkeinpä demoninen vaikutusvoima niihin, jotka hän tahtoi voittaa puolelleen. "Olet nähnyt kenraali Bonaparten luonani", kirjoittaa hän eräälle ystävättärelleen. "No niin, hän haluaa tulla Aleksanteri de Beauharnais'n lapsille isän veroiseksi, tahtoo naida hänen leskensä. Kysyt: rakastatko häntä?… En, mutta tunnen olevani penseyden tilassa, joka on minulle epämieluinen ja jota hurskaat pitävät uskonnon asioissa kaikista pahimpana. Ihailen hänen miehuuttaan, hänen laajoja tietojaan, hänen henkensä vireyttä, joka saa hänet ymmärtämään toisten ajatuksia ennenkuin ne ovat lausutut. Mutta — sen myönnän — minua kauhistuttaa, että hän koettaa saada valtansa alle kaikki, jotka häntä ympäröivät. Hänen tutkivassa katseessaan on jotakin selittämätöntä, outoa, joka painostaa meidän direktori-herrojammekin. Se, jonka pitäisi vihdoin minua lämmittää, hänen väkevä intohimonsa minua kohtaan, jonka hän ilmaisee niin tulisesti, että minun on mahdoton epäillä sen vilpittömyyttä, juuri se minut on pidättänyt ollessani useasti antamaisillani hänelle lupaukseni."
Rouva de Beauharnais itse ja hänen ympäristönsä olivat kauvan olleet selvillä Bonaparten tunteista ennenkuin tämä — oman kertomuksensa mukaan — rohkeni niitä hänelle tunnustaa. "Kun siitä ruvettiin juoruamaan, puhui Barras minulle asiasta. Minulla ei ollut ollenkaan syytä salata mitään. Te siis aikoisitte naida rouva de Beauharnais'n, hän sanoi. Te osaatte käyttää hyväksenne kykyänne ja virka-arvoanne, mutta olette yksin, ilman varoja ja ilman suosijoita. Teidän täytyy naida; siitä saatte selkänojaa."
Ja Barras, joka halusi olla mieliksi rakastajattarensa kauniille ystävättärelle ja samalla mielellään käytti tilaisuutta päästäkseen Bonaparten suosioon, otti hankkiakseen hänelle aseman, jossa oli saatavana sekä laakereita että kultaa, niin että siten avioliitto tulisi mahdolliseksi. Saatuaan tästä tiedon Josephine vihdoin suostui, ja Bonaparte oli jonkun aikaa ylimmässä taivaassa. Luettakoon vain kirje, jonka hän kihlauksen aikana kirjoitti rakkaallensa:
'Täynnä sinua luon aamuisin auki silmäni; sinun kuvasi ja tuo hurmaava eilisilta eivät ole suoneet mielelleni lepoa. Rakas, verraton Josephine, minkä ihmeellisen vallan oletkaan saavuttanut sielussani! Jos näen sinut suuttuneena, huolestuneena, levotonna, on sydämeni pakahtumaisillaan, eikä ole ystävälläsi rauhaa ollenkaan. Mutta saanko enemmän rauhaa, kun päästän valloilleen minua hallitsevan syvän intohimon ja sinun huulillasi, sinun povellasi imen liekkiä, joka minua kuluttaa? Oi, minulle on tänä yönä selvinnyt, ettei sinun kuvasi ole sinä itse. Sinä lähdet päivällisille, kolmen tunnin perästä näen sinut taas. Miljoona suudelmaa siksi, mio dolce amor — mutta älä anna minulle yhtäkään, ne sytyttävät vereni tuleen.'
Selvää on, ettei kaunis markiisitar ollut aina pysynyt yhtä kylmänä rakastunutta kenraalia kohtaan.
Bonaparten rakkaus-onni tosin täytti hänen mielensä, mutta ei sittenkään niin, että se olisi hillinnyt hänen kunnianhimoansa. Päinvastoin, toinen tunne imi ravintoa toisesta. "Ymmärsin hänen puheestaan", sanoo Bourienne heti vendémiaire'in 13 p:n jälkeen, "että tämä avioliitto tulisi suuresti edulliseksi hänen kunnianhimoisille hankkeillensa." Hän oli vakuutettu siitä, että yhtyminen tämän nuoren lesken kanssa tuottaisi hänelle onnen. Siitä hänelle ei koituisi ainoastaan luja selkänoja Ranskan yhteiskunnassa, vaan siitä olisi rouva Josephine'in ja hänen ystävättärensä vaikutuksesta Barras'han ja muihin vielä sekin seuraus, että hän vihdoin pääsisi toimimaan sillä näyttämöllä, josta hänet aikanaan aivan vastoin tahtoaan oli syrjäytetty. Ensimäinen suuri todistus Bonaparten nerokkaasta silmästä lienee se, että hän paljon ennen muita oli käsittänyt, mitä osaa Italia sillä hetkellä näytteli Euroopan valtiollisissa oloissa. Mannermaavallat olivat vähitellen tehneet rauhan tasavallan kanssa. Ainoastaan Itävalta jatkoi taistelua yhdessä Sardinian kanssa. Keisari oli tähän saakka käynyt sotaa Saksan puolella Reinin varrella luottaen siihen, että Sardinian kuningas pystyy torjumaan kaikki yritykset tunkea Piemont'iin. Italia oli siten sen sotilaalliseen merkitykseen nähden huonosti puolustettu. Ja kuitenkin oli juuri sieltä suurin maine saavutettavissa. Siellä liikuttiin klassillisella maaperällä; voitokas sotapäällikkö, jonka maine säteili täältä, voisi helposti aikana semmoisena, joka oli kasvatettu klassilliset esikuvat silmien edessä, päästä muinaisajan suurten miesten rinnalle ja saada ikuisen maineen kuten nekin. Päästä takaisin italialaiseen armeijaan ja voittaa siellä, ei erityisen puolueen suosiota, vaan koko Ranskan kansan ihastus puolelleen — siinä oli Bonaparten toivomusten lopputarkoitus. Sillä sotajoukkojen sokea alttius ja kansakunnan innostus oli hänelle tarpeellinen ryhtyessään ratkaisevasti tavoittelemaan seuraavaa päämääräänsä, joka hänellä varmaan jo silloin oli mielessään: perustuslain muutosta, jonka avulla hän, ainoastaan kahdenkymmenenviidenvuotias mies, pääsisi valtaan Direktoriossa. Sillä direktorien piti hallitusmuodon mukaan olla ijältään yli neljänkymmenen vuoden.