Direktorio oli sotaisen politiikin puolella ja se oli jatkanut Konventin taistelua Itävaltaa vastaan sekä Saksassa että Italiassa. Tahdottiin toteuttaa Carnot'n suuri hyökkäyssuunnitelma: kolmin armeijoin piti tämän mukaan samota Wieniin; Meuse-joelta Main- ja Naab-laaksojen kautta tulevan pohjoisarmeijan piti Regensburg'in luona yhtyä Reinin armeijaan, jonka oli kuljettava pitkin Tonavaa; näiden kahden armeijan piti vihdoin myöhemmin liittyä italialaiseen armeijaan, jonka tuli kulkea pitkin Po'ta ja sieltä taas reetisten alppien kautta. Kuitenkaan ei käynyt missään toiveiden mukaan. Bonaparte valmisti silloin uuden sotasuunnitelman italialaista armeijaa varten, tällä kertaa pannen pääpainon hyökkäykseen Piemont'ia vastaan, ja lähetti sen hallitukselle. Tammikuun 19 p:nä 1796 se Direktoriossa hyväksyttiin ja lähetettiin kenraali Scherer'ille, joka silloin komensi italialaista armeijaa ja majaili Merialpeilla. Direktorion käskyyn panna toimeen Bonaparten suunnitelma hän vastasi, että se oli hullun ihmisen laatima ja että sen tekijä mieluummin pantakoon itse sitä suorittamaan. Sitäpä juuri toivottiinkin. Carnot ehdotti Barras'n ja La Réveillère-Lepaux'n kannattamana Bonapartea italialaisen armeijan ylipäälliköksi. Ehdotus herätti monessa suurta tyytymättömyyttä, mutta Carnot, joka oli lujasti vakuutettu Bonaparten suuresta sotapäällikön-kyvystä, ajoi sen läpi; helmikuun 23 p. 1796 Direktorio allekirjoitti hänen nimityksensä, varmasti luottaen siihen, että mies, joka oli pelastanut tasavallan, myös osaisi ajaa sitä politiikkia, joka yksin kykeni tällä hetkellä pitämään sen hallitusta pystyssä: valloituspolitiikkia.

Kirjeessä, jonka Josephine kirjoitti eräälle naisystävälleen vähää ennen häitä, hän kertoo Barras'n varmasti vakuuttaneen — siinä tapauksessa että hän, Josephine, suostuu menemään naimisiin Bonaparten kanssa — antavansa tälle italialaisen armeijan ylipäällikkyyden. Jos tässä tiedonannossa onkin vähän kerskailua — Direktoriohan se nimitti ylikenraalit eikä yksityinen direktori — ei sittenkään liene epäilystä siitä, että avioliitto rouva Tallien'in ystävättären kanssa suuressa määrässä edisti Bonaparten ylenemistä. Itse hän ei mielellään tätä myöntänyt. Josephine kirjoittaa yllämainitussa kirjeessä: "Kun Bonaparte eilen kertoi minulle tästä kunnian-osotuksesta, joka jo saa hänen kumppaninsa nurisemaan, vaikka se ei ole vielä lopullisesti päätettykään, sanoi hän: luuletteko minun tarvitsevan suosiota päästäkseni eteenpäin? Kaikki ne kerran ihastuvat, jos minä tahdon antaa heidän käyttää hyödykseen suojelustani. Miekka on kupeellani, ja sillä pääsen pitkälle! Mitä arvelet sellaisesta luottamuksesta onneensa? Eikö se osoita itseluottamusta, joka voi syntyä ainoastaan rajattomasta itserakkaudesta? Prikaatikenraali aikoo suojella hallituksen etevimpiä miehiä! En tiedä… mutta joskus tämä naurettava varmuus minua niin huikaisee, että todellakin uskon mahdolliseksi kaikki, mitä tämä merkillinen mies minulle luulottelee voivansa tehdä. Ja kuka tietää, mitä hän kuvitusvoimallaan saattaa saada aikaan!"

Maaliskuun 9 p:nä Bonaparte vietti häänsä markiisitar de Beauharnais'n kanssa. Sormukseen, jonka hän pani morsiamensa sormeen, oli hän piirrättänyt sanat: "Au destin!" (kohtalon huomaan!). Siinä ilmeni mahdollisimman selvästi hänen fantastinen uskontunnustuksensa, joka niin usein purkautuu hänestä esiin ja joka omituisessa määrässä kehittyy hänen elämänsä ihmeellisissä vaiheissa. Onni ei kuitenkaan koskaan ollut huimannut hänen päätänsä: päinvastoin, hänen aivojensa tavaton voima, hänen pettämätön ihmistuntemuksensa ja uskomaton laskelmataitonsa tekivät hänet kykeneväksi itse ohjaamaan onnensa vaunuja. "Kauvan tutkimalla sitä miestä, jota on sanottu 'kohtalon mieheksi'", sanoo Bourienne, "olen tullut siihen käsitykseen, että hänen menestyksensä oli seuraus hänen korkeasta intelligenssistään, hänen salamannopeista laskelmistaan, teon ja ajatuksen samanaikaisuudesta, vihdoin hänen vakaumuksestaan, että rohkeus usein on järkevyyttä." Bonaparte käyttää yhdessä ensimäisistä kirjeistään Josephine'ille näitä kummallisia sanoja: "Olen aina ollut onnellinen; kohtaloni ei ole koskaan asettunut tahtoani vastaan." Tässä hän itse koskettaa siihen, mikä on hänen salaisuutensa: tuohon ihmeteltävään sopusointuun, joka on olemassa hänen järkensä ja tahtonsa, hänen kylmien, selkeiden aivojensa vaatimusten ja hänen hehkuvan, intohimoisen sydämensä halun välillä. "Minä huomasin pian", sanoo hänestä rouva de Staël, "ettei hänen luonnettaan käy kuvaaminen samoilla lauselmilla, joita meidän on tapana käyttää. Minulla oli epämääräinen aavistus, ettei mikään tunne voinut vaikuttaa hänen sydämeensä. Hän arvosteli ihmistä samalla tavalla kuin numeroita ja tosiasioita eikä niinkuin vertaistaan. Yhtä vähän hän vihaa kuin rakastaakin; hänelle ei ole olemassa muuta kuin hän itse. Hänelle on kaikki välikappaleena tai keinona johonkin päämäärään. Hän ottaa asiat lukuun ainoastaan mikäli ne ovat välittömästi hyödyksi, yleinen periaate on hänelle vastenmielinen, naurettava tai vihattava."

Hänen lopputarkoituksensa oli valta, rajaton valta. "Minä rakastan valtaa, mutta minä rakastan sitä taiteilijana, kuten soittaja rakastaa viuluansa. Minä rakastan sitä syystä, että voin siitä houkutella säveliä, akordeja, sointuja. Valta on rakastajattareni." — Kun hän kerran keskustelussa sattui lausumaan: "En ole laisinkaan kunnianhimoinen", hän itse samassa korjasi lausuntonsa, lisäten varsin kuvaavasti: "tai jos olen, niin on kunnianhimoni siksi myötäsyntyinen, niin likeisesti olentooni liittynyt, että se on kuin veri, joka virtaa suonissani, kuin ilma, jota hengitän."

Kaikki, mikä vie häntä tätä tarkoitusperää kohti, on hänelle arvokasta, vaistomaisesti, ei selvästi käsitettynä. Tosin voisi päätellä niistä hehkuvista kirjeistä, joita hän avioliittonsa alussa lähetti Josephine'lle, että niiden takana piili välitön, luonnonomainen rakkaus. Mutta kummallista! Neljätoista vuotta myöhemmin tapaamme hänet yhtä yltiöpäisesti rakastuneena varsin vähän viehättävään saksalaiseen keisarintyttäreen Marie-Louise'iin. Nämä molemmat naiset, tai oikeammin yhdistyminen kumpaankin, olivat eri aikoina tarpeelliset hänelle, sentähden ne olivat hänelle arvokkaita. Huolimatta Josephine'in kylmyydestä häntä kohtaan ja hänen varmoista, hyvin perustelluista luuloistaan Josephine'in uskottomuudesta — asioita, jotka muutoin haavoittavat intohimoisia etelämaalaisia arimpaan kohtaan ja synnyttävät vihaa rakkauden sijaan — Bonapartessa aina sittenkin, kun hänen rakkautensa oli sammunut, pysyi lämmin ja hellä tunne häntä kohtaan. Asia oli se, että hän, joka oli yhtä taikauskoinen kuin ikinä italialainen talonpoika, hän, joka kuunteli ennustuksia ja vaani enteitä tavallisimmissa ja mitättömimmissäkin tapauksissa, oli saanut päähänsä, että hänen vaimonsa tavalla tai toisella mystillisesti oli yhdistettynä hänen "tähteensä", että hän tuotti hänelle onnea, ja tämän hengettären menettämisen pelko saattoi hänet suhteissa vaimoonsa ilmaisemaan kärsivällisyyttä, joka muutoin ei ollut hänen vahvoja puoliaan. Tavallisella naisystävyydellään rouva Rémusat kertoo, että Josephine osasi oivallisesti käyttää tätä miehensä taika-uskoa.

* * * * *

Ainoastaan kaksi vuorokautta Bonaparte sai nauttia kuherrusviikon suloa. Jo maaliskuun 12 p:nä hän lähti liikkeelle ryhtyäkseen virkaansa; hänen puolisonsa sai toistaiseksi jäädä Parisiin. Neljäntoista päivän perästä Bonaparte oli pääkortteerissa Nizzassa. Vanhemmat prikaatikenraalit, kuten Masséna, ja Augereau, jotka olivat olleet mukana useissa kahakoissa, olivat äärettömästi suutuksissaan tuosta "korsikalaisesta nousukkaasta", joka heille lähetettiin Parisista. Mitä oli tämä matemaatikko ja haaveilija muuta tehnyt kuin komentanut joitakuita tykkejä Toulon'issa ja Parisissa, eikä sielläkään edes vihollisia vaan Ranskan kansalaisia vastaan? Jättiläiskokoinen Augereau puhui mitä solvaavimmin sanoin tästä pienestä "katukenraalista", Barras'n suosikista, joka oli heitä kaikkia nuorempi. Mutta tuskin olivat he käyneet ensi tervehdyksellä päällikkönsä luona kuin jo huomasivat hänessä mahtavampansa. Augereau myöntää, että "tuo pieni kenraali raukka" häntä peljästytti. Hän ei laisinkaan käsitä sitä ylevämmyyttä, joka masensi hänet heti ensi hetkessä. Ja mitä oli tuossa vastaanotossa tapahtunut? Kenraalit olivat kokoontuneet ja vietiin sisään. Bonaparte antoi odottaa itseänsä; kun hän vihdoin astui saliin, loi hän jokaiseen tutkivan katseen ja kiinnittäen miekan vyötäreilleen ja asettaen hatun päähänsä antoi sitten mahtavalla äänellä lyhyesti käskynsä. Käden liike… asia oli suoritettu, ja he saivat mennä. Mutta jokainen myönsi, että nämä selvät, täsmälliset käskyt soveltuivat toisiinsa kuin rattaat koneistossa ja että niiden takana oli mies, joka kykeni saamaan koneiston käymään.

Armeijan 60,000 miehestä Bonaparte tapasi runsaasti kolmannen osan sairaaloissa. Muut majailivat ylhäällä alpeilla ja kapealla rannikolla niiden juurella. Mutta missä tilassa olikaan tämä "italialainen armeija!" Kaiken puutteessa sotamiehet majailivat luolissa, joita olivat kaivaneet maahan tai lumeen. Ravinto oli kurja ja varustus ainakin yhtä kehno, sillä vallankumouksen raastamasta Ranskasta ei voitu mitään tuottaa. Kastanjat olivat parasta ravintoa. Silloin tällöin saattoi ryöstöretki Piemontiin tuottaa ylellisestikin elintarpeita, mutta ennen pitkää oli lähin seutu tyhjäksi riistetty, ja talvikylmä ja nälkä rasittivat kovasti.

Mutta solaan harjaantunutta oli tämä väki. Kolme vuotta oli se oleskellut vuoristossa alituisessa kosketuksessa vihollisen kanssa: siten miehet olivat tulleet kestäviksi ja karaistuiksi, yhtä haavaa reippaiksi ja tuimiksi hyökkäyksissään. Tasavallalla varmaankaan ei ollut parempia sotureita, helpommin syttyviä ja vauhtiin saatavia kuin nämä puolisissit Merialpeilla.

Semmoisella väestöllä Bonaparten tuli ryhtyä sotaretkeen, jota hän itse piti keinona päästä janoamaansa maineeseen. Mutta hänpä osasi puhua ranskalaiselle sotamiehelle ja tunsi väkensä siltä ajalta, jolloin hän Toulon'in piirityksen jälkeen oli komentanut italialaisen armeijan tykistöä. Maaliskuun 27 p:nä 1796, melkein heti kun oli saapunut Nizzaan, hän julkaisi ensimäisen ja kentiesi mainehikkaimman päiväkäskynsä: