"Sotamiehet! Teillä ei ole vaatteita ja ruokanne on kehno; hallitus on teille suuressa velassa; se ei voi teille mitään antaa. Teidän kestävyytenne, teidän miehuutenne täällä vuoristossa on ihmeteltävä, mutta mitään mainetta se teille ei tuota; ei mikään loiste säteile teille. Minä vien teidät maailman hedelmällisimmille lakeuksille. Rikkaat maakunnat, suuret kaupungit joutuvat siellä teidän valtaanne, siellä saatte kunniaa, mainetta ja rikkauksia. Italian soturit! Teiltä ei puuttune uljuutta ja kestävyyttä?"

"Saadaksensa miehet mukaansa täytyy puhua mielikuvitukselle", sanoi Bonaparte sittemmin. Sitä hän juuri tässä tekee. Tuon vilustuneen ja nälkäisen lauman hän vie korkeille alppien huipuille ja näyttää niille sieltä luvatun maan. "Hän petkuttaa meidät peräti noilla hedelmällisillä lakeuksillaan", sanoivat vanhat soturit. "Jospa hän ensin antaisi meille jalkineita, että voisimme mennä sinne alas." Eivät he olleet juuri sillä pilattuja, että päällystö olisi huolehtinut heidän varustuksestaan, mutta kylläpä pian kävi toisin Bonaparten aikana. Ollessaan ensi päiviä armeijassa hän hellittämättä teki työtä hankkiaksensa sotamiehilleen parempaa ruokaa ja parempia vaatteita. "Tuskin voidaan ajatella, minkälaista elämää minä täällä vietän", hän kirjoitti Direktoriolle. "Minä saavun kuolemakseni uupuneena, minun täytyy valvoa kaiket yöt hoitaessani hallintoa; kaikkialla minun täytyy olla mukana saadakseni asiat järjestykseen." Niiden häpeällisten petkutusten, joilla muonanhankkijat ja vastaanottajat armeijassa rikastuivat sotilasten kustannuksella, täytyi pian lakata hänen tarkan valvontansa alla. Milloin ei ole leipä kyllin hyvää, milloin hankkija ottaa lihanaulasta 10 souta, kun sitä teurastajalta saa 8:lla, milloin on univormu liian ahdas, viitta liian lyhyt tai kangas huono. Hankittuja hevoskauroja, ampumavaroja ja aseita hän tarkastaa yhtä huolellisesti, lyhyesti sanottuna: järjestys ja täsmällisyys saadaan aikaan kaikkialla, missä kenraali Bonaparte on komentajana. Mitä hyödyttää ylikenraalin sotilaallinen nero, jos sotamiehellä ei ole nappeja takissa eikä anturoita saappaissa?

Jo aikoja sitten Bonaparte oli määrännyt Alppien ja Apenninien välisen notkon toimintansa lähtökohdaksi. Sieltä menee tie Savona-solan kautta pohjoiseen Piemont'iin; koillinen sivuhaara heti solan pohjoispuolella vie Milanoon Lombardiassa. Ensimainittua tietä puolusti Sardinian kuninkaan armeija Collin johdossa; jälkimäistä — Milanoon saakka — itävaltalaiset, johtajana kenraali Beaulieu. Bonaparten ensi tehtävä oli eristää toisistaan nämä liittolaiset ja pakottaa Piemont rauhantekoon. Sodan pikainen päättäminen tällä taholla oli pääkohtana Bonaparten suunnitelmassa; hän oli otaksunut Sardinian kuninkaan olevan rauhaan taivutettavissa, kun Itävalta häntä ei enään suoranaisesti tukenut.

Bonaparten joukko oli osaksi alpeilla Col di Tendan ja Savonan välillä, osaksi kapealla rannikolla Voltriin päin länteen Genuasta. Täällä ryntäsi Beaulieu ranskalaisia vastaan huhtikuun 9 p:nä ja ajoi ne takaisin Savonaan; mutta seuraavina päivinä Bonaparte eteni, löi huhtik. 12 p:nä itävaltalaiset Montenotten luona solan pohjoispuolella, 13 p:nä piemontilaiset ja itävaltalaiset Millesimon luona ja 14 p:nä jälkimäiset Degon luona. Tämän viime tappion jälkeen Beaulieu'n oli pakko kokonaan vetäytyä takaisin Acquiin pitääksensä avoimena tien Alessandriaan.

Direktorion käskyä noudattaen olisi Bonaparten pitänyt hätyyttää Beaulieu'tä ja ensin suoriutua itävaltalaisista. Hänellä oli, kuten siihen aikaan kaikilla Ranskan kenraaleilla, mukanaan kaksi hallituksen komissariota, joiden tuli valvoa, että Direktorion käskyjä noudatettiin, ja pitää silmällä hänen menettelyänsä. Siten tahdottiin estää tasavallalle vaarallisen sotilasvallan synty. Jo Toulon'in luona Bonaparte oli pyytänyt sikäläisiä komissarioita olemaan sekaantumatta sotilasasioihin, joita he eivät ymmärrä. Täällä hän voitokkaana ylikenraalina, joka noudatti tyystin määrättyä suunnitelmaa, oli vieläkin vähemmän taipuvainen kuulemaan heidän vastalauseitaan. Oli sattunut niin, että Salicetti, hänen maanmiehensä ja petollinen ystävänsä, oli määrätty yhdeksi niistä, joiden oli pidettävä häntä silmällä. Mutta Bonapartella oli keinoja saada hänet ja hänen virkakumppaninsa estetyiksi saamasta aikaan vahinkoa, ja hän esiintyi täydelleen omavaltaisesti. Hän jätti Beaulieu'n rauhaan, lähti piemontilaisia vastaan, löi ne huhtikuun 22 p:nä Mondovin luona ja valloitti Cherascon 25 p:nä. Kävi niinkuin hän oli laskenut. Kun Sardinian kuningas nyt huomasi olevansa Itävallasta eristettynä ja pelkäsi vallankumouksellisia pyrintöjä kansassaan, anoi hän rauhaa. Bonaparte suostui siihen 28 p:nä ehdolla, että hän saa kolme linnaa pantiksi ja vapaan kulun maan kautta. Ensimäinen osa hänen tehtävästään oli onnellisesti ratkaistu ainoastaan neljäntoista päivän kuluessa. Ranskalaisilla oli vallassaan tiet Torinoon ja Milanoon; he olivat ottaneet 10,000 vankia, 40 tykkiä ja joukon lippuja.

Beaulieu oli sillä välin koonnut voimansa Ticino-joen taa, s.o. sen itäiselle rannalle, suojellakseen Milanoa, ja odotti siellä lännestä tulevaa vastustajaansa. Kauvan hänen ei tarvinnut odottaa. Toukokuun 8 p:nä hän sai tiedon, että Bonaparte — jonka hän oli odottanut tulevan suoraan häntä vastaan anastaaksensa itselleen pääsyn joen yli — olikin kulkenut itään pitkin Po'ta ja jo edellisenä päivänä mennyt joen yli Piacenzan luona. Nyt hän siis oli samalla puolen Ticinoa kuin Beaulieu itse ja uhkasi hyökätä hänen kimppuunsa selän puolelta. Milano ei ollut pelastettavissa, asema Ticinon luona oli jätettävä, ja Beaulieu etsi suurimmassa kiireessä suojaa Addan takaa. Toukokuun 10 p:nä ranskalaiset saapuivat Lodin luo ja tunkeutuivat samana iltana joen yli vallattuaan tuimalla ja hämmästyttävän rohkealla rynnäköllä sillan. Beaulieu vetäytyi Mantuaan, ja Lombardian valloitus, Bonaparten toinen tehtävä, oli suoritettu kuudessa viikossa sotaretken alusta lukien. Toukokuun 16 p:nä Bonaparte saapui Milanoon.

Näillä taistelussa itävaltalaisia vastaan saaduilla voitoilla Bonaparte oli lisäksi saanut melkoisia voittoja alkuansa hänelle varsin vihamielisistä kenraaleista ja omista sotamiehistään. "Kaikkien heidän esiintymistään nuorta kenraaliansa kohtaan", kertoo ranskalaisista upseereista eräs omin silmin näkijä, "leimasi kunnioitus tai oikeammin ihailu." Hänen suuri etevämmyytensä, hänen täydellinen välinpitämättömyytensä vaaroista, se ulkonainen tyyneys, jonka hän osasi säilyttää arveluttavimmissakin tiloissa ja varma voittoon vievä johto ne saivat sotamiehet polvilleen hänen eteensä. Sillä nuo sotilaat, jotka olivat perineet vallankumouksen hurjan vapaudeninnon ja jotka niin kauvan olivat eläneet puolirosvoina ylhäällä Alpeilla, eivät helposti voineet alistua siihen kuriin, jonka heidän mitättömän näköinen kenraalinsa tahtoi saada toimeen. Porvarillista sinuttelua käytettiin vielä upseereja, jopa kenraalejakin puhuteltaessa. Saattoi tapahtua, että kun Bonaparte taistelun tulessa saapui vaahtoavalla ratsullaan ja kiihtyneenä huusi alemmalle upseerille: "Miksi et piru vie ole suorittanut lähettämääni käskyä? Etkö osaa lukea, senkin pölkkypää?" hän sai vastaukseksi: "Hitto vieköön, sinun pitäisi oppia kirjoittamaan niin että sitä ymmärtää; kuka sinun kirotuista harakankynsistäsi saa selvää?" Hän sai joskus kuulla varsin röyhkeitä huutoja ratsastaessaan pitkin rintamaa, mutta hän ymmärsi, että sotamies on lapsi ja siis lapsena kohdeltavakin. Mutta jokaisen saavutetun voiton jälkeen hän kasvoi väkensä silmissä, kunnes hän vihdoin näytti heistä jumaluudelta, joka voi heidät käden viittauksella lähettää kuolemaan.

Mutta sotamiehet eivät aavistaneet, että heidän päällikkönsä, joka keskellä kuulatuiskua istui ratsullaan tyynenä kuin pronssiin valettu patsas, ennen taistelua vapisi kuin haavanlehti, oli ihmisistä hämmentynein. Ei häneen vaikuttanut tulossa olevan vaaran pelko. Ei, syynä oli mielenliikutus, hänen aivojensa rajusti suorittaessa laskelmia myötä ja vastaan, asettaessa todennäköisyyden todennäköisyyttä vastaan ja tarmokkaasti arvostellessa kaikkia mahdollisuuksia. Se tavaton hermostus, joka hänessä huomattiin jo poikaijässä, saattoi silloin ilmetä käsivarsien ja kasvojen lihasten puistattavina tempauksina. "Tunsin usein olevani synnyttävän vaimon tilassa", sanoi hän itse. "Se kuitenkaan ei estänyt minua, niin pian kuin luonnosteni toimeenpano alkoi ja todellisuus oli kynnyksellä, esiintymästä täydellisesti tyynenä ympäristöni edessä."

Tuo onnellisesti suoritettu Lodin sillan rynnäkkö, jota Bonaparte itse piti kauneimpana urhontekona koko sotaretken aikana, lisäsi osaltaan suuressa määrässä hänen uskoaan onnelliseen tähteensä. "Ei vendémiaire eikä Montenotte", sanoi hän St. Helenassa, "saaneet minua uskomaan olevani erinomainen ihminen. Vasta Lodin taistelun jälkeen selvisi minulle, että minusta saattaa tulla merkittävä henkilö valtiollisella näyttämöllä. Silloin syttyivät minussa korkealle pyrkivän kunnianhimon ensimäiset kipinät."

Bonaparte kaiketi ei tässä puhu varsin oikein; korkealle pyrkivästä kunnianhimostaan hän oli kauvan ollut tietoinen, mutta hän voi täydellä syyllä pitää Lodin taistelua ratkaisevana kohtana elämässään. Siitä tuli hänelle mittapuu, mitä hän voi uskaltaa. Hänen voittonsa ja nopea menestymisensä olivat tietysti hankkineet hänelle joukon vihamiehiä, jotka alkoivat pelätä nuorta kenraalia, joka toimi täysin omavaltaisesti, ei pitänyt paljon lukua hallituksen komissarioista ja joskus käytti esiintymisessään hallitusta kohtaan sävyä, joka sitä ällistytti. Direktorio olisi tahtonut, että Piemont'ista, joka todellisesti oli valloitettu, tehtäisiin tasavalta; mutta se ei ollut Bonaparten mieliksi, vaan hän suvaitsi omin päin solmia rauhan Sardinian kuninkaan kanssa. Kun Direktorio jotensakin tyytymättömänä palautti hänelle allekirjoitetun sopimuksen, hän vastasi: "Olen vastaanottanut teidän rauhansopimuksenne Sardinian kanssa: armeija on sen hyväksynyt." Oli niitä, jotka lyhyesti arvelivat, että moisen vastauksen pitäisi tuottaa miehelle viisikolmatta luotia ruumiiseen. Monia rupesi lisäksi peloittamaan se tapa, millä Bonaparte alkoi vetää puoleensa kansan suosiota, esim. kun hän antoi ajutanttinsa Junot'n viedä 21 anastettua lippua mahtipontisessa kulkueessa kautta Ranskan ja pitkin Parisin katuja Direktorioon. Kansa riemuitsi, ja Bonaparten nimi oli kaikkien huulilla. Ensi kerran hän silloin täytti ranskalaisille sen päihdyttävän voitonmaljan, jonka hän — ja kuten näytti, hän yksin — osasi valmistaa heille ja joka aikojen kuluessa sai heidät unohtamaan vallankumouksen kautta saadun kalliin vapauden.