I. LAPSUUS JA NUORUUS.
Kotona Korsikassa. — Ranskalaisessa koulussa. — Luutnantti ja filosofi. — Kapteeni Buonaparte. — Unelmat ja todellisuus.
1769 vuoden kevät oli levotonta aikaa Korsikan kalliosaaren väestölle. Eihän tosin oltu totuttukaan rauhaisiin päiviin: 40 vuotta olivat korsikalaiset, joiden puukko ammoisista ajoista helposti irtaantui tupestaan, vapauden hurmauksessa ja hehkuvalla isänmaanrakkaudella taistelleet vihattua genualaista ylivaltaa vastaan, jonka alla olivat vuosisatoja huokailleet. Vihollinen oli jo useita vuosia sitten karkotettu kaameista vuorilaaksoista, ja piti vielä miehitettyinä ainoastaan pari satamakaupunkia avonaisen rannikon ohessa. Mutta sieltäkin vapaudensankari Paoli, korsikalaisten jumaloima, kaikkialla ihailtu johtaja, toivoi heidät häätävänsä, vaikka Ranska asettui Genuan puolelle ja antoi sotajoukkoja saaren kukistamiseksi. Silloin 1769 kuului huhuja, että Genua oli luovuttanut saaren Ranskalle, aluksi panttina. Vuorikansa liittyi taas Paoliin uutta vihollista vastaan, joka uhkasi kalliisti ostettua vapautta, ja rohkeasti se antautui epätasaiseen taisteluun. 30,000 miestä kenraali de Vaux'n johdossa astui maalle, mutta kauvan puolustautuivat nuo köyhät, harjaantumattomat joukot kotiseutunsa vuoristoissa ranskalaisia vastaan. Mutta Englannista varmasti luvattua apua ei saapunut, ja toukokuun 9 p:nä 1769 Paoli joutui täydelliseen tappioon Ponte-Nuovon luona. Itse hän kesäkuussa pakeni, kun sinä hetkenä kaikki oli menetetty, sotalaivassa Englantiin, hänen puoluelaistensa jäännöksien ottaessa toistaiseksi tyyssijansa korkealla Monte Rotondolla.
Niiden joukossa, jotka olivat erityisesti kunnostautuneet "Saraseeninpään", Korsikan kansallislipun alla, oli muuan kahdenkolmatta ikäinen aatelismies, ammatiltaan prokuraattori, Carlo Maria Buonaparte. Kauniin ja uljaan vaimonsa, Letitia Ramolinon seurassa hän viimeiseen saakka oli taistellut Paolin rinnalla, ja ainoastaan vaimon kyyneleet saivat hänet luopumaan seuraamasta Paolia Englantiin. Hänen arvokas sukunimensä ja Paolin ystävyys hankkivat hänelle etevän sijan pakolaisten kesken Monte Rotondolla, ja Carlo Buonaparte joutui sentähden yhdeksi niistä, jotka valittiin välittelemään voitollisten ranskalaisten kanssa rauhan ehdoista. Siitä kai sitten oli seurauksena, että hänen raskauden tilassa oleva vaimonsa ranskalaiselta kenraalilta sai luvan lähteä Monte Rotondolta kotiinsa Ajaccioon.
Oli silloin sellainen aika, jolloin hurskas katolilainen ei laiminlyönyt kirkon lohdutuksen etsimistä, kun kellot suurina juhlapäivinä kaikuivat kautta maan. Letitia Ramolino, tilastaan huolimatta, ja vaikka se oli hänen osallisuudestaan sissien seikkailuissa ja ponnistuksissa pahentunut, ei tahtonut jäädä pois pyhän neitsyen taivaaseen-astumisen juhlasta elokuun 15 p:nä, mutta voimat eivät riittäneet; heti kirkkoon päästyänsä hän tunsi semmoista pahoinvointia, että hänen täytyi kiireesti lähteä kotia. Jumalanpalveluksesta palanneet naapurirouvat tapasivat Buonaparten perheen lisääntyneenä poikalapsella, joka kasteessa sai nimen Napoleone.
Pikku mies, jossa alussa ei ollut muuta erinomaista kuin tavattoman suuri pää, jätettiin hentona lapsena imettäjälle, tuliselle ja jäykkäluonteiselle Mammuccia Caterinalle, joka eli alituisessa riidassa ja rettelöissä lapsen äidin kanssa. Ne, jotka luulevat että imettäjän ominaisuudet maidon kautta siirtyvät lapseen, löytäisivät tässä todistuksen otaksumisensa tueksi. Napoleone saa kaikilta lapsuutensa aikalaisilta ja itseltäänkin sen mainesanan, että hän oli lapsista vallattomin ja itsepäisin, äkäinen, riitainen ja sentähden pian kaikkien pelkäämä. Kovimmalle luonnollisesti joutui hänen läheisimpänsä, puoltatoista vuotta nuorempi veli Josef, jota hän joka päivä puri, potki, kynsi. Ainoastaan Letitia-rouva, jonka näköinen hän lapsena tuntuvasti oli, kykeni häntä kesyttämään, ja se usein suoritettiin sellaisella kovuudella, että hänen vähemmin ankara aviokumppaninsa saattoi nähdä aiheen asettua poikaa puolustamaan.
Mutta pian huomattiin että kaiken tämän uhman ja viileyden alla piili merkittäviä ominaisuuksia. Toisin kuin monet sisaruksensa — niitä oli lopulta yksitoista — Napoleone ei koskaan ratkennut itkuun kun häntä piestiin. Koska ilkiöllekin saattaa tapahtua vääryyttä, niin häntä tietenkin toisinaan syyttömästi epäiltiin ja rangaistiin jostakin lapsellisesta rikoksesta, kuten makeisten näpistelemisestä y.m.s., mutta iskujen sadellessakin oli mahdotonta saada häntä pyytämään anteeksi tai — mikä vielä merkillisempää — ilmottamaan todellista syyllistä. Niinkuin Korsikan sivistymätön väestö puolivillissä tilassaan oli säilyttänyt jonkinmoisen ylevämielisyyden eikä esim. koskaan edes verivihollista kohtaan unhottanut vierasvaraisuuden pyhää lakia, samoin tässäkin villissä ja vallattomassa korsikalaisessa pojassa ilmeni erityisiä yleviä ominaisuuksia, jotka veivät voiton sekä lahjomisyrityksistä että rangaistuksista.
Hänen ensimäisenä opettajanaan oli hänen setänsä Fesch, rouva Letitian velipuoli; hän oli vain viisi vuotta oppilastansa vanhempi, mutta aapiston hän sai kunnialla suoritetuksi pojan kanssa. Niin pitkälle päästyään hänet viisivuotiaana pantiin tyttökouluun. Siellä hän oli ainoa poika, ja täytyi hänen siitä syystä tietysti kestää paljon ivaa ja pilkkaa kaupungin samanikäisten miehenalkujen puolelta. Kun hänen sukkansa olivat tavattoman pitkät, niin että näkyivät saapasvarsien yli, ja kun hän pian oli liittynyt pieneen tyttöön, jota seurasi käsikynkässä kävelyillä, sepusti joku kaupungin sukkelapää heti näiden seikkain johdosta pilarunon, joka pian kaikui Napoleonen jäljissä missä hän vain näkyi, ivaten ja uhmaten:
Napoleone di mezza calcelta Fa l'amore a Giacominetta!
[Napoleon hienoissa puolisaappaissa on rakastunut Giacominettaan.]