Mutta voi sitä, joka ei aikanaan pötkinyt pakoon! Kivet pyryilivät heidän korviensa ympärillä, ja vaikka vastassa olisi ollut kuinkakin monta, Napoleone hyökkäsi heihin käsiksi ja pieksi heitä tarmonsa takaa. Ja sill'aikaa pikku Giacomina istui kotona aavistamatta, että vastainen maailman hallitsija se suoritti ensimäiset taistelunsa hänen puolestaan.
Opetus tyttökoulussa on tuskin jättänyt syvempiä jälkiä hänen kehitykseensä. Sitä suuremman merkityksen saivat hänelle kertomukset itsenäisyystaistelun sankariteoista. Niitä hän kuuli kaikilta tahoilta, vuorilta ja laaksoista, jotka olivat olleet taistelujen näyttämöinä, henkilöiltä, jotka itse olivat olleet muassa, Mammuccialta, joka kertoi hänen äitinsä osanotosta, kun tämä kantaen häntä sydämensä alla oli uhmannut kaikkia vaaroja ja ponnistuksia avustaaksensa vihollisen karkottamista kalliista isänmaasta. Silloin kaikki sydämet syttyivät tuleen ja posket hehkuivat; hiljaisella kunnioituksella mainittiin Paolin nimeä, hurjalla raivolla syydettiin kirouksia vihattuja muukalaisia vastaan. Jo 7-8 vuotiaana paloi Napoleonessa tulinen innostus syntymäsaarensa puolesta ja yhtä tulinen viha sen sortajia vastaan.
Hänen isäänsäkin mainittiin vapaustaistelun sankarien joukossa, mutta tätä nimeä ei lausuttu samalla hurmauksella kuin muiden. Heti rauhan tehtyä hän oli asettunut sovinnolliselle, jopa ystävälliselle kannalle uusiin vallanpitäjiin nähden; hänen talonsa oli avoinna muukalaisille, ja ranskalainen päällikkö, kreivi Marbeuf, oli usein nähtynä vieraana. Ennen oli Carlo Buonaparte, kuten useimmat saaren satamakaupungeissa, ollut innokas genualaisen puolueen jäsen; hänen liittymisensä kansallisiin oli hankkinut hänelle Paolin suuren kunnioituksen, mutta siltä näytti kuin hän nytkin osaisi mukautua oloihin eikä unhottaisi mikä oli hänelle itselleen edullisinta. Hänen vaimonsa Letitia — Korsikan kaunein nainen — suoritti suurella arvokkuudella emännän tehtävät, mutta hänen syvempi vakavuutensa, joka joskus läheni ankaruutta, lienee vaikuttanut sen, ettei kannan muutos hänelle tainnut olla niinkään helppo asia. Hän oli aito korsikalainen, ylväs, rohkea, lujatahtoinen ja harkitseva, jaloluonteinen, esiintymisessään jonkinlaista ylevyyttä ja vapaasyntyisyyttä, ja sen ohessa hänen luonteessaan oli tavaton järjestyksen ja säästäväisyyden harrastus.
Nämä jälkimäiset ominaisuudet olivat ylen tarpeelliset Carlo Buonaparten kodissa, jossa lapsilauma yhä lisääntyi, tulojen pikemmin vähentyessä kuin kasvaessa. Lisäksi täytyi vielä kannattaa arvoaankin, sillä Carlo oli korsikalaisen juntan jäsen, ja rouva sai runsaasti tilaisuutta ilmaista synnynnäistä taipumustaan säästäväisyyteen. Järkevänä perheenisänä Carlo mahdollisimman paljo käytti edukseen ystävällistä suhdettaan ranskalaisiin viranomaisiin ja erityisesti päällikköön. Tämän avulla hän 1777, ollessaan jäsenenä korsikalaisen aateliston lähetystössä Ludvig XVI luona Versaillessa, hankki itselleen muutamia etuja, m.m. vapaapaikan pojallensa Brienne'n kunink. sotilaskoulussa. Samaan aikaan hän, niinikään ystävyyssuhteittensa kautta Marbeufin perheeseen, sai kaksi vapaapaikkaa vanhimmalle ja kolmannelle pojalleen Josef'ille ja Lucien'ille Autun'in kollegissa, jossa ainakin edellisen piti opiskeleman jumaluusoppia. Siten toistaiseksi häipyivät vanhempien sydämeltä näiden kolmen pojan kasvatuksen huolet.
Kuten jokainen satamakaupungissa syntynyt, oli Napoleone varmaankin 6-7 vuotiaana satamassa mellastanut veneissä ja laivoissa, ja kun tämän lisäksi tuli hänen raju uskaliaisuutensa, hänen rohkeutensa ja hurjuutensa, heräsi isässä ajatus, että hän lähetettäisiin merelle. Silloin, kunink. vapaapaikan saatua Brienne'ssä, tuli mahdollisuus saada hänet meriupseeriksi, ja siihen tähtäsivät nyt kaikki suunnitelmat. Ja niin selvästi olivat pojassa nämä taipumukset ilmenneet, että luovuttiin muutoin aina noudatetusta säännöstä panna vanhin poika, perheen vastaisena päänä, sotilasuralle.
Kunink. sotakouluihin pääsemiseksi oli säädetty 9-10 vuoden ikä. Ei siis ollut 1778 mitään aihetta pitää tuota pientä huimapäätä pitempään kotona maleksimassa, ja saman vuoden joulukuussa eronhetki oli käsissä. Carlo Buonaparte astui kolmen poikansa kanssa laivaan Ajaccion satamassa; perheen liehuttaessa liinoja, itkiessä ja onnellista matkaa toivottaissn laiva pian kiidätti Napoleonen täysin purjein avaraan maailmaan.
Tammikuussa 1779 matkustajat saapuivat ranskalaiseen Autun'in kaupunkiin. Siellä piti Josefin ja Lucien'in käydä koulua ja Napoleonen oleskella isän lähtiessä Versailles'iin saadaksensa aateluutensa tunnustetuksi, sillä ainoastaan aatelissukuisten oli mahdollista päästä Ranskan kuninkaan sotakouluihin. Aika käytettiin ranskankielen ja sen lausumisen ensimäisten alkeiden opettamiseen pojalle, ja niinä kolmena kuukautena, jotka hän siellä asui, hän lapsen nopealla käsityskyvyllä pääsi niin pitkälle, että hän kutakuinkin kykeni puhumaan ranskaa, jopa kirjoittamaan pieniä aineita ja käännöksiä.
Huhtikuussa 1779 Napoleone lähti Brienne'en, kirjoitettiin 23 p:nä koulun oppilaaksi ja oli nyt ranskalainen sotamies.
Pojan kehitykselle, kun hän nuorena, reippaana ja vaikutuksille alttiina ensi kerran eroaa kodista ja joutuu vierasten pariin, ei ole tosiaankaan millään niin ratkaisevaa merkitystä kuin niillä oloilla, joissa hänen nyt on eläminen. Olipa koti kuinka ankara tahansa, se kuitenkin lapsen-ijässä on useimmille koti; rakastavat silmät ovat lasta seuranneet; rajuutta ja vallattomuutta on kohdeltu sääliväisyydellä ja anteeksiantavilla selityksillä. Ja tappelujen jälkeen kaupungin tahi koulun poikien kanssa on kodissa aina tarjona lohdutus tai kärsityn häväistyksen hyvitys. Mutta muukalaisten parissa ei aina tavata hellää huolenpitoa. Jokainen tietää kuinka säälimättömiä pojat saattavat olla toisiansa kohtaan, jokainen on elänyt jakson moista keskiaikaa raakoine julmuuksineen. Se koskee tietysti aina enimmän niihin, joilla on enimmän omituisuuksia, joko synnynnäisiä tai myöhemmin tulleita, ja enimmän kulmikkaisuutta luonteessaan. Hennot luonteet siitä kärsivät, itkevät surunsa myötätuntoisen ystävän helmaan ja luisuvat vihdoin arkipäiväisyyteen; lujemmat saavat useampia kolauksia, mutta niistä ne vain karaistuvat taisteluihin.
Pikku Napoleonessa oli enemmän kulmikkaisuutta kuin monessakaan muussa pojassa; kuohahtava kiivaus ja itsepäisyys, rajaton vapaudentunne, viha pakkoa vastaan, olipa se mitä laatua tahansa, ja lopuksi tulinen himo tulla huomatuksi. Kaikki nämä ominaisuudet hän kodista toi muassaan, mutta täällä, missä hän oli yksin niin monta vastaan, hän pian huomasi, että hänen täytyi olla varuillaan eikä antaa aihetta syytöksiin. Hän oli synkkä, miltei raju, kertoo eräs hänen kumppaninsa Brienne'ssä, itseensä suljettu ikäänkuin hän olisi äsken saapunut erämaasta, ja vain kummastusta ja epäluuloa herätti hänessä muista ihmisistä saamansa ensimäinen vaikutelma. Mutta kun kertojamme lisää, että hän oli kaiken leikin, jopa kaiken lapsellisen ilon vihollinen, emme saa unohtaa, että poika täällä pohjoisessa, kylmässä Champagne'ssa ja kaukana sinisestä merestä poti kotikaipuuta, ikävöitsi etelän hymyilevää taivasta tahi aurinkoista saartansa jyrkkine vuorineen ja syvine laaksoineen, jossa kaikki hänen muistonsa asuivat, ja joka oli hänen innostuneen ja hehkuvan rakkautensa esineenä; että hän tunsi itsensä yksinäiseksi maansa vihollisten ja sortajien parissa. Kaikkea pilkkasivat toiset pojat, hänen kieltänsä, hänen tapojaan, hänen köyhää kodista tuotua pukuaan; hänen aateluuttaan epäiltiin, hänen isäänsä ivattiin alituisesti pojillensa pyytämiensä vapaapaikkojen tähden, ja hänen oma nimensä, jonka hän italiaksi lausui: Napolione, väännettiin liikanimeksi: Paille-au-nez. [Tämä lienee ollut koulukielessä yleinen haaveilijain ja uneksijain nimitys.]