Bonaparte oli lähtenyt Ranskasta jättääksensä olosuhteet kehittymään. Sitä valtiosäännön muutosta, jota hän piti Ranskalle välttämättömänä, hän ei olisi silloin voinut saada toimeen. Mutta hänen poissa ollessaan pitäisi kansan itsensä omasta kokemuksestaan tulla siihen käsitykseen, että perinpohjainen muutos oli tarpeellinen; mitä hän tahtoi saavuttaa, se hänen tuli saavuttaa koko suuren kansan yhteisellä mielisuosiolla.
Laittomuus ja hämminki olivat keväällä ja suvella 1799 samalla kannalla kuin vallankumouksen hurjimmassa mellakassa. Huijauksia ja pörssikeinotteluja harjoittivat hallituksen ystävät kansalaisten kustannuksella ja omaksi rikastumisekseen; pakollisia valtiolainoja säädettiin; veronkantajat julkisesti tekivät itsensä syypääksi suurimpiin vääryyksiin; petokset ja lahjomiset turmelivat virkamiehet, joille ei maksettu palkkaansa, ja sotamiehet, jotka eivät saaneet muonarahojaan, karkasivat joukoittain. Teollisuus oli lamassa; satamat ja kanavat maatuivat, tiet rappeutuivat ja kävivät mahdottomiksi kulkea; ja lukemattomat rosvojoukot mellastivat aina suurien kaupunkien porteille saakka. Tällaisissa oloissa jakobiniklubit muodostuivat uudestaan, ja kuningasmieliset lietsoivat kaikella tarmollaan tyytymättömyyttä, jotta voisivat suuremmalla menestyksellä kalastaa sameassa vedessä. Se kova lakimääräys, että emigranttien sukulaisten piti antaa hallitukselle takeita, oli erittäin kiihoittanut heitä. Rojalistisia ja anarkistisia kapinoita puhkesi pohjoisessa ja etelässä, ja siltä näytti, että Ranska oli uudestaan joutuva hirmuhallituksen valtaan tai taipuva taas bourbon'ien lipun alle.
Mutta kansan keskuudessa ruvettiin kysymään: "Missä on kenraali Bonaparte? Missä on se ainoa tarmokas mies, jolla on voimaa ja kykyä suistaa levottomuudet ja saada aikaan järjestystä? Mitä hän tekee Egyptissä aikana, jolloin Ranska tarvitsee häntä enemmän kuin koskaan?" Pian rupesi leviämään huhu, että Direktorio oli lähettänyt Italian valloittajan Egyptin aavikoille päästäkseen hänestä, ja mitä Bonaparten voitot eivät olleet voineet tehdä, sen sai aikaan se käsitys, että tuo ylenkatsottu, kelvoton hallitus piti häntä vihollisenaan. Äkkiä hän tuli kansan lämpimimmän ikävöimisen esineeksi.
Epäjärjestyksen ja hämmingin lisääntyessä kautta valtakunnan, yhdistettyjen vihollisten valtain tuhotessa toisen ranskalaisen kenraalin toisensa perästä ja samotessa maan rajoja kohti, Direktorio ei ollut kiistassa ainoastaan omassa keskuudessaan, vaan riiteli myös lakiasäätävän kokouksen kanssa. Ainoastaan väkivallalla ja vääryydellä radikaalinen enemmistö oli voinut pysyä pystyssä, mutta jokainen vaali oli tuonut uusia vihollisia sekä vanhempien että nuorempien neuvostoon, ja kun toukokuussa 1799 apotti Sieyès tuli valituksi Direktorioon, sen täytyi avautua direktori-järjestelmän ilmeisimmälle viholliselle. Hän oli jo ennen kieltäytynyt ottamasta vastaan direktorinvirkaa, koska hän piti tätä valtiojärjestystä kelvottomana, ja kun hän nyt suostui, tapahtui se vain sitä varten, että hän voisi itse esiintyä isänmaan pelastajana ja päästä kunnianhimonsa korkeimpaan päämäärään: saada hyväksytyksi oman laatimansa hallitusmuodon, joka ennen oli hyljätty. Kesäkuun 18 p:nä 1799 (prairial'in 30) hänen onnistui saada enemmistö Direktoriossa. Hän huomasi yhtä selvästi kuin Bonapartekin, että valtiosäännön muutoksen, josta voitiin toivoa rauhallisempia aikoja, koko kansa ottaisi vastaan mielihyvällä, sillä jo aikoja sitten se oli kyllästynyt veljeyden ja vapauden fraaseihin. "Tätä nykyä", sanoi hän, "Ranska tarvitsee pään ja miekan." Viimemainitun hän oli toivonut saavansa nuoresta kenraalista Joubert'ista; pääksi hän aikoi itse. Mutta elokuun 15 p:nä Joubert'in löivät yhdistyneet venäläiset ja itävaltalaiset Novin luona; hän itse kaatui, ja tarmokkaan apotin tuumat keskeytyivät kehityksessään.
Silloin arvaamatta astui maahan se mies, jolla oli sekä pää että säilä.
Heti Bonaparten astuessa laivalaiturille varhain aamulla lokakuun 9 p:nä pienessä Fréjus'in rantakaupungissa joukkojen riemuhuudot ilmaisivat hänelle, että hän oli tullut oikeaan aikaan. Kaikki tahtoivat nähdä hänet, kuulla hänen äänensä, mieluimmin — huolimatta ruton tarttumisen mahdollisuudesta — koskea häneen varmistuaksensa sen uskomattoman tiedon todenperäisyydestä, että ikävöitty mies oli päässyt Egyptin aavikoista ja Englannin risteilijöistä ja nyt seisoi Ranskan maaperällä luodakseen rauhan ja järjestyksen ja pelastaakseen onnettoman isänmaan. Ainoastaan kaksi tuntia hän viipyi Fréjus'issä. Hänen syödessään suurusta monet kävivät häntä tervehtimässä ja lausumassa ilonsa, että olivat saaneet nähdä hänet. Kaupungin klubin jäsen piti hänelle puheen, joka päättyi sanoihin: "Rientäkää, kenraali, lyökää viholliset ja karkoittakaa ne, ja sitten teemme teistä kuninkaan, jos teitä itseänne haluttaa."
Vaikka Bonaparte nuorena ei ollutkaan mikään kova latinantaitaja, kyllä hän varmaankin sinä hetkenä muisti, mitä merkitsi vanha sananparsi: vox populi vox dei, kansan ääni on Jumalan ääni.
Kenraalin matka Fréjus'istä Parisiin oli todellinen riemukulku. Innostusta häntä kohtaan ei vähentänyt juuri nyt saapunut tieto, että Masséna ja Bruno voitollisissa otteluissa olivat lyöneet vihollisen takaisin sekä Sveitsissä että Hollannissa. Päinvastoin, "näytti siltä, että Bonaparten tarvitsi vain näyttäytyä, kun jo onni taas hymyili Ranskan lipuille". Kaikkialla häntä tervehdittiin suurimmalla riemulla. Hedelmä oli kypsä, siitä ei ollut epäilystä; nyt se vain oli poimittava; mutta oveluutta, laskelmataitoa ja varovaisuutta kysyttiin sen onnistumiseen.
Huhu Bonaparten palaamisesta oli kiitänyt hänen edellään ja joutunut Parisiin ennenkuin hän itse Aix'n kaupungista antoi siitä tiedon Direktoriolle. Tieto tuotti sille yhtä vähän iloa kuin rouva Josephine Bonapartelle. Josephine ei voinut olla epätietoinen siitä, että nyt oli edessä tilinteon päivä; sillä Egyptiin hänestä saadut tiedot olivat hänet kokonaan paljastaneet miehelleen; ne kertoivat, että hän taas oli ruvennut suhteisiin erään nuoren luutnantin kanssa, jonka hän aikaisemmin tunsi italialaisen armeijan ajoilta. Tässä oli sen verran perää, että hänen sydämensä pamppailu oli kylläkin ymmärrettävä, kun hän kuuli Bonaparten saapuneen kotiin. Hän päätti lähteä häntä vastaan puhuaksensa hänelle ennenkuin kälylleen vihamieliset langot saisivat häneen vaikuttaa. Mutta onnettomuudeksi oli Bonaparte matkustanut toista tietä kuin Josephine oli arvellut, ja lokakuun 16 p:n aamuna hän saapui kotiinsa ja löysi sen tyhjänä. Mitä rouva Josephinen paha omatunto oli pelännyt, tapahtui siis hänen ponnistuksistaan huolimatta. Bonaparte sai toiselta taholta vahvistuksen siihen, mitä hän ennen oli kuullut, ja kohteli vaimon palattua tätä varsin kylmästi. Onneksi kevytmieliselle naiselle, joka teki kaikkensa sovittaakseen suuttunutta puolisoansa, vastaiset tärkeät tapahtumat pitivät Bonapartea siksi vallassaan, ettei hänelle riittänyt aikaa tarkemmin miettiä alkuperäistä aikomustansa erota hänestä. Kun lisäksi rouva Josephine saattoi olla hänelle joksikin hyödyksi, piti hän anteeksiannon parempana. Mutta tästä lähin jäi hänen vaimonsa asiaksi koettaa lähestyä häntä.
"Jonkinmoisen valtiollisen vainun kautta Ranskassa aina saadaan vihiä milloin hallitus on kukistumaisillaan, ja silloin kaikki puolueet rientävät metsästyskoirina saamaan osansa kaatuneesta otuksesta." Näillä sanoilla puhuu muuan ranskalainen historioitsija asemasta Parisissa syksyllä 1799. Ilma oli täynnä valtiollisia laskelmia. Kaikki tiesivät, että jotakin tapahtuu, mutta ei kukaan tietänyt, mihin mentiin tai kuka vihdoin rohkeni ottaa teon vastuulleen. Että Bonaparte siinä näyttelisi jotain osaa, se kyllä oli useimmille selvä, ja oli niitäkin, esim. kenraali Bernadotte, hänen mieskohtainen vastustajansa, jotka selvästi näkivät, mihin hän suuntasi. Josef Bonaparten lankona Bernadotte kuitenkaan ei tahtonut asettua vaimonsa entistä ihailijaa vastaan.