Maaliskuun 19 p:nä Ranskan sotajoukko leiriytyi sen kenraalille niin tärkeän St. Jean d'Acre'n (Akkan) edustalle. Linnaa puolusti Achmed pasha itse, ja hänen raju kiihkonsa teki puolustuksen riittävän lujaksi ja tarmokkaaksi. Kuukauden piirityksen jälkeen hän kuitenkin katsoi olevansa pakoitettu ajattelemaan antautumista. Bonaparte, joka ei ollut voinut kuljettaa piiritysaseita erämaan läpi mukanaan, odotti vain niiden tuloa meritse, suunnataksensa ratkaisevan ryntäyksen linnaa vastaan. Silloin eräänä aamuna nähtiin jonon englantilaisia saaristolaivoja lähestyvän satamaa. Tulossa oli uhkarohkea päällikkö Sydney Smith, joka toi Achmed'ille apua ja joka oli siepannut haltuunsa Bonaparten piiritystykistöä kuljettavat kuormalaivat. Heti käyttivät englantilaiset tykistömiehet hyväkseen Achmed'in tykkejä, ja Sydney Smith'in ystävästä, kiihkeästä rojalistista kreivi Philippeaux'sta, joka oli istunut koulupenkillä Bonaparten kanssa Brienne'issä, Achmed sai kenraalin, jonka mieskohtainen viha Bonapartea kohtaan merkitsi paljon piirityksen lopputulokseen nähden.

Ei ollut tila ranskalaisessa armeijassa hyvä. Rutto rupesi raivoamaan ja miehiä kuoli päivässä sadottain sairauteen tai janoon. Siitä huolimatta Bonaparte tuon tuostakin ryntäsi linnaa vastaan ja sai sitäpaitsi huhtikuun 10 p:nä Tabor'in vuoren luona loistavan voiton apujoukosta, joka Damaskosta oli rientänyt Kleber'iä vastaan, joka Lannes'in ja muiden kenraalien kera oli valloittanut pyhän maan. "Jos otamme tämän kaupungin, niin menen Konstantinopoliin ja olen Idän herra", oli Bonaparte piirityksen aikana sanonut. Hänen täytyi suureksi harmikseen tunnustaa itselleen, ettei hän tällä kertaa voinut pakoittaa todellisuutta mielikuvituksensa alaiseksi; hänen sotajoukkonsa voima ei riittänyt, ja toukokuun 20 p:nä — viimeisen hurjan hyökkäyksen jälkeen — hänen täytyi verta vuotavin sydämin luopua piirityksestä ja palata Egyptiin.

Sillä siellä häntä pian tarvittiin. Hän sai tietää, että turkkilainen armeija oli astuva maihin Egyptiin; tehtävänä oli nyt estää se miehittämästä maata ja semminkin Kairoa. Kestäen mitä suurimpia kärsimyksiä, joskus leivän puutteessa ja kerran viisi päivää ilman vettä, ranskalainen miehistö vetäytyi takaisin. Lämpömittari näytti 36 astetta, hiekka, jossa nuo onnettomat vaivaloisesti raahautuivat, kuumeni 50 asteeseen. Rutto-sairaiden, haavoitettujen ja kuolevien tuskanhuudot saivat ilman värisemään. Lienee suurin todistus Bonaparten etevyydestä, että hän näissä oloissa kykeni pitämään joukkonsa koossa ja taistelukuntoisena. Jaffassa hän antoi sen levätä neljä päivää; täällä hän suoritti kuuluisan käyntinsä ruttosairaalassa, jossa hänen sanotaan huonoimmille sairaille käskeneen antaa opiumia, pelastaaksensa heidät joutumasta turkkilaisten käsiin.

Näin epätoivoisista oloista huolimatta sotajoukko kesäkuun 14 p:nä saapui Kairoon. Vähemmässä kuin kolmessa viikossa erämaan läpi 77 penikulmaa! Mutta kyllä hän tulikin oikealla hetkellä. Heinäkuun 11 p:nä astui maihin 18.000 turkkilaista Abukir'in luona; Bonaparte oli valmis ottamaan heidät vastaan. 8,000 miehellä hän heinäkuun 24 p:nä teki hyökkäyksen. Illalla hän kirjoitti Kairoon: "Abukir'in taistelu on kauneimpia mitä olen nähnyt. Maalle astuneista turkkilaisista ei ole yksikään pelastunut."

Hetki, jota Bonaparte kiihkeässä jännityksessä oli odottanut, oli vihdoin tullut, kun Ranska taistellessaan puolta Euroopaa vastaan näki ainoan pelastuksensa hänen palaamisessaan. Sveitsin miehittäminen ja Rooman, jolloin itse paavi oli otettu vangiksi, sekä helvetialaisen ja roomalaisen tasavallan perustaminen, mikä kaikki oli tapahtunut ennen Bonaparten lähtöä, oli Direktorion puolelta koko monarkista Euroopaa vastaan niin pontevaa uhmailua kuin suinkin voi ajatella. Vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessaan Bonaparte aluksi oli tahtonut odottaa tapausten kehitystä ja rajoittua Egyptiin, mutta laivaston häviö oli pakoittanut hänet yrittämään ajatuksen toteuttamista, joka varmaankin varhain oli hänessä herännyt, vaan joka kotimaassa kaiketi ei alusta alkaen ollut päässyt juurtumaan. Mutta Egyptissä olo oli suuresti kehittänyt hänen luonteensa itsevaltaista puolta ja kaikki nuo loistavat unelmat mahtavasta itämaisesta valtakunnasta, joiden alamaisia sai laskea sadoissa miljoonissa, tulivat merkitykseltään hänelle suunnattoman tärkeiksi. Toistaiseksi ne näyttivät tuhoutuneen Acre'n, tuon soraläjän luona, jossa hänen onnensa tähti, kuten hän itse arveli, oli yht'äkkiä sammunut. "En tiedä — enkö sanone ikuiset jäähyväiset Ranskalle", hän oli lausunut, "mutta sitä en epäile, että se kutsuu minut takaisin." Hänen jäähyväisensä ei, Acre'n onnettomuuden tähden, tullut ikuiseksi, ja nyt Ranska hänet kutsui kotia.

Omituista kyllä, että juuri hänen pahin vihollisensa Sydney Smith (joka risteili Aleksandrian edustalla) teki hänelle suurimman palveluksen, mitä yksikään voi tehdä. Hän näet lähetti Bonapartelle — joka oli kokonaan eristetty Ranskasta eikä olisi saamatta sieltä tietoja kyennyt summassa käyttämään hyväkseen oikeaa hetkeä — ne ranskalaiset sanomalehdet, joissa kerrottiin yhä uudistuneista tappioista. Oli muodostunut toinen koalitsioni Venäjän, Englannin, Itävallan, Neapelin ja Turkin kesken; niiden armeijat olivat lähteneet liikkeelle keväällä 1798, ranskalaiset karkoitettiin Italiasta ja Sveitsistä ja itse Ranskassa näkyi ainoastaan olevan valittavana joko vallankumous tai kuningasvalta; Direktorio ei kyennyt pitämään puolueita aisoissa.

Sydney luuli suututtavansa vihollisensa lähettämällä hänelle näitä uutisia sisältävät sanomalehdet. Kun niissä sen ohessa oli kovaäänisiä lausuntoja, joissa sanottiin toivottavaksi saada Bonaparte kotiin Egyptistä, lisäsi Sydney Smith ivallisesti, että hän juuri oli Aleksandrian edustalla estääksensä häntä sotajoukkoineen pääsemästä maasta. Mutta Bonaparte ratkaisi asian heti, niin pian kuin sai todisteita asiain tilasta. "Älkäämme odottako, kunnes häviö on täydellinen", sanoi hän Marmont'ille. "Ranskassa saadaan samaan aikaan kuin minä palaan tieto turkkilaisen armeijan häviöstä Abukir'in luona. Läsnäoloni on virittävä uutta rohkeutta, antava jälleen sotaväelle menetetyn itseluottamuksen ja hyville porvareille onnellisen tulevaisuuden toivon." Armeijan ylipäällikkyyden Bonaparte päätti uskoa Kleber'ille ja laittautui valmiiksi astumaan "Muiron"-fregattiin, jolle hän oli antanut tämän nimen sen nuoren upseerin muistoksi, joka oli hänet ruumiillaan suojellut vihollisen tulelta Arcole-sillalla. Ei kukaan muu kuin Marmont, ei edes hänen jälkeläisensä Kleber, aavistanut mitään hänen aikomuksestaan. Odotettiin sitä hetkeä, jolloin Sydney Smith oli mennyt Kyproon noutamaan uutta juomavettä — sillä tuo hidasajatuksinen englantilainen, joka ei voinut käsittää, että kenraali lähtee kotia ilman sotajoukkoaan, ei ollut selvillä siitä, että vartioiminen koskikin yksin Bonapartea — ja yöllä elokuun 21 ja 22 p:äin välillä "Muiron" lähti vesille seurassaan toinen fregatti ja mukanaan ylikenraali, Marmont ja Murat sekä 200 kaartilaista. Kolme viikkoa he risteilivät länteen päin alituisesti taistellen länsituulia vastaan. Bon-niemen vaiheilla he vihdoin saivat suotuisan tuulen, pääsivät yöllä huomaamattomina englantilaisen risteilijän ohi, joka lakkaamatta liikkui Afrikan ja Sicilian rannikkojen välillä, ja saapuivat lokakuun 1 p. Ajaccion satamaan. Bonaparte näki taas syvästi liikutettuna kotimaan vuoret ja tunsi ensimäisessä veneessä, joka laski fregatin kupeelle, muiden tuttavien joukossa vanhan imettäjänsä, joka huusi ilosta nyyhkien, käsivarret kurotettuina häneen: "Poikani, rakas poikani!" Bonaparten vastaus: "Äitini, äitini!" todisti hänelle, ettei hän ollut unohtunut. Vastatuuli pidätti taas Bonaparten siellä, ja siten pakosta saapuneena kotiin hän veresti monta vanhaa muistoa. Täällä hän sai tietoja ranskalaisten yhä jatkuvista vastoinkäymisistä — kaikki ranskalaiset kenraalit oli lyöty toinen toisensa jälkeen — ja Direktorion täydellisestä neuvottomuudesta. Alkuaan hän oli päättänyt lähteä sotanäyttämölle Italiaan, hankkiaksensa heti uusilla voitoilla lisää loistoa nimelleen, mutta hän huomasi nyt, ettei yksikään päivä saa mennä hukkaan. Hän otti laivaansa korsikalaisen purren ja pestasi siihen miehiä saaren parhaimmista soutajista, hätätilassa voidakseen jättää fregatin ja soudattaa itsensä maihin.

Hänen varovaisuutensa osoittautui tarpeelliseksi; lokakuun 8 p:n illalla aivan Hyér-saarten rannikolla sukelsi näkyviin englantilainen eskaaderi; laivan päällikkö ehdotti jo, että palattaisiin Korsikaan, mutta Bonaparte luotti tähteensä, käski kaikkien tapausten varalle asettaa korsikalaisen purren lähtökuntoon ja suuntasi Fréjus'iin eikä Toulon'iin. Takaa-ajajat eivät yön tultua kyenneet saamaan häntä käsiinsä, ja lokakuun 9 p:n aamulla Bonaparte nousi maihin Ranskan mantereelle.

III. KONSULAATTI.

Anarkia tai bourbonit. — Valtiokeikaus. — Mitä kansa sanoi. —
Suuri rakennusmestari. — Sota ja rauha — Helvetinkoneita —
Keisarikunta.