Viimeisinä kymmenenä vuotena oli Ranskassa alituisten valtiollisten mullistuksien vallitessa niin vähän totuttu näkemään lakien ja laillisten muotojen kunnioittamista, ettei montakaan loukannut se väkivalta, jota ilmeisesti oli käytetty lakiasäätävää kokousta vastaan. Tieto Direktorion kukistumisesta tyydytti kaikkia, ja riemulla tervehdittiin Bonapartea Sieyès'in ja Dueos'n hallituskumppanina. Lyhyt oli kuitenkin aika, jolloin näitä kolmea miestä pidettiin tasa-arvoisina. Sieyès ja Ducos olivat olleet vihatun Direktorion jäseninä, ja koko se tyytyväisyys, jonka sen kukistuminen synnytti, lisäsi vain kansan suosiota voitokasta kenraalia kohtaan, jonka tunnettuun tarmoon ja hallintokykyyn kansa ehdottomasti luotti. "Tuskin lienee mikään laillinen hallitsija", kirjoitti näinä päivinä eräs diplomaatti Parisista, "koskaan tavannut kansaansa yhtä myöntyväisenä ja mukautuvana kuin Bonaparte, ja anteeksiantamatonta olisi, jollei tämä kunnon kenraali käyttäisi tätä rakentaaksensa paremman hallituksen paremmalle perustukselle." — "Kaikki edelliset vallankumoukset", kertoi Preussin lähettiläs kuninkaalleen, "ovat herättäneet epäluuloa ja pelkoa. Tämä sitävastoin on, itse olen tullut siitä vakuutetuksi, herättänyt mitä valoisimpia toiveita." Oli käynyt kuten Bonaparte itse oli sanonut; kansan suurin osa näki hänessä pelastajan, eikä valtiollisissa puolueissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi tavalla tai toisella häneen luottanut.
Uusi valtiomuoto, jonka lakiasäätävät komiteat Bonaparten ollessa esimiehenä olivat rakentaneet Sieyès'in varsin teoreettisen luonnoksen pohjalle, julkaistiin joulukuun 24 p:nä 1799. Sen mukaan hallitus annettiin kymmeneksi vuodeksi valitulle ensimäiselle konsulille, jonka rinnalla oli kaksi neuvonantaja-konsulia. Tälle toimivalle vallalle, johon kuului myös valtioneuvosto, jonka jäsenet ensimäinen konsuli valitsi, oli asetettu vastapainoksi lakiasäätävä valta: 100 jäseninen tribunaatti ja 300 jäseninen lainsäätäjäkunta. Kumpaisenkin jäsenet valitsi senaatti, jonka 80 jäsentä valitsi osaksi ensimäinen konsuli, osaksi senaatti itse. Senaatilla, joka myöskin nimitti tuomarit eri tuomioistuimiin, oli yleensä tehtävänä valvoa valtiomuodon noudattamista. Yksin hallituksella oli oikeus ehdottaa lakeja: se tehtiin tribunaatissa, joka niistä keskusteltuansa päätti, tuliko sen valitsemain jäsenten puhua lainsäätäjäkunnassa lakiehdotusta vastaan vaiko sen puolesta. Siellä ei enään laista keskusteltu, vaan se hyväksyttiin tai hyljättiin yksinkertaisella äänestyksellä, sitten kun tribuunit olivat puhuneet.
Ensimäiseksi konsuliksi valittiin Bonaparte; muiksi kahdeksi konsuliksi tulivat. Cambacérès ja Lebrun, edellinen taitava juristi, jälkimäinen etevä finanssimies.
Koko valta oli todellisuudessa ensimäisen konsulin kädessä, mutta niin suuri oli lujan hallituksen kaipuu ja niin luja oli luottamus Bonaparteen, että uusi valtiomuoto Ranskan kansan siitä äänestäessä helmikuun 7 p:nä 1800 sai puolelleen yli 3,000,000 ääntä ja ainoastaan 1,500 äänesti sitä vastaan.
Saattaa tuntea enemmän tai vähemmän myötätuntoa niitä keinoja kohtaan, joita Bonaparte edistyäksensä käytti sekä kotimaassaan Korsikassa että Ranskan maaperällä. Itsekukin mielensä mukaan ihailkoon tai tuomitkoon sitä nuorteutta, jolla hän vallankumouksen aikana pysyi veden pinnalla ja sitä sissimäistä näppäryyttä, jolla hän sittemmin osasi käyttää jokaista tapahtumaa edukseen. Mutta yksikään ei saata kieltää, että hänen ihmeteltävä kykynsä, joka on ainoa laatuaan, hänen nerokkaisuutensa täysin oikeutti hänen itsetuntonsa, hänen järkähtämättömän uskonsa, että hän oli oikea mies, ja onhan semmoinen varmuus, mikäli historian todistus voi antaa selkoa, aina neroon kuuluva. Ei saa unohtaa, että jo lapsuudessa, jolloin ei voi olla puhetta mistään tietoisesta järkeilystä, hänen pyrkimisensä ensimäiselle sijalle esiintyy aivan vaistomaisesti; hänen kunnianhimonsa on veressä, se on kuin ilma, jota hän hengittää; ja jos häntä saa sanoa valtaan syntyneeksi ja kohtalon kutsumaksi, niin eihän käy ihmetteleminen, että valtaan pääsemisen keinot, joihin samoinkuin kaikkeen inhimilliseen olevat olot vaikuttavat, saivat leimansa siitä maaperästä, jossa ne kasvoivat ja niistä ajoista, joista ne olivat peräisin.
Mutta historian tuomioistuin muutoin ei arvostelekaan yksistään tapaa, millä valtaan on päästy, vaan ennen kaikkea tapaa, millä valtaa käytetään.
Bonaparten ollessa hallituksen päämiehen asemassa, ensin väliaikaisessa konsulaatissa, sitten ensimäisenä konsulina, alkaa nyt se suunnaton työ, jota ränstyneen Ranskan huoneen uudestaan rakentaminen kysyi. Sillä maan aineellinen kurjuus oli yksinomaan seuraus vallankumouksen aiheuttamasta hämmingistä ja kaikkien perittyjen laitosten ja totuttujen hallinnollisten olojen hajoamisesta. Mitä hän tässä kelvollisuuteen ja työvoimaan nähden sai aikaan, saavuttaa miltei yliluonnollisuuden rajan. Samoinkuin hän 1797 parissa kuukaudessa loi italialaisen armeijan, niin hän muutamissa vuosissa loi uuden Ranskan. "Olemme saaneet herran", sanoi Sieyés Talleyrand'ille valtiokaappauksen jälkeisenä päivänä, "hän pystyy kaikkeen, hän näkee kaikki, hän on kaikessa perillä."
Bonaparten ensimäinen suuri taito oli kelvollisten miesten löytäminen. Ministerinsä hän valitsi yksinomaan pitämällä silmällä heidän kelvollisuuttaan ja kuntoaan, huolimatta heidän poliittisesta entisyydestään. "Me käymme uutta aikaa kohti", sanoi hän, "ja meidän täytyy unohtaa se huono, mikä on ollut vanhassa ajassa, ja muistaa vain mitä siinä oli hyvää." Siten tuli rajusta vallankumouksellisesta Fouché'sta poliisiministeri; entisestä Autun'in piispasta, irstailevasta mutta kyvykkäästä Talleyrand'ista ulkoasiainministeri; Berthier'stä tuli sotaministeri, mutta hänen täytyi pian luovuttaa sijansa rehelliselle Carnot'lle, joka palasi kotiin tarjotakseen palveluksensa isänmaalle. "Ketkä vallankumoukselliset", sanoi Bonaparte, "katselisivatkaan epäluulolla asiain uutta järjestystä, kun Fouché on poliisiministeri; jokainen aatelinen kaiketi uskoo voivansa viihtyä Autun'in piispan turvissa. Minä avaan laajan tilan kaikille." Ja niin mieluisasti tunnustettiin Bonaparten etevämmyys, että erittäin taitava finanssimies Gaudin heti brumaire'in 19 p:nä, ennenkuin valtiokaappaus vielä oli suoritettukaan, lupasi ottaa haltuunsa valtiovarain salkun, kun Bonaparte tulee hallituksen johtoon. Ei ollut vielä kulunut puoltakaan vuotta siitä, kun hän oli siitä kieltäytynyt sanoen: "Missä ei ole mitään finansseja eikä toiveita saada uusia, siellä ei tarvita finanssiministeriä."
Valtioneuvostossa, jonka kokoonpanon ensimäinen konsuli itse määräsi, hän tahtoi saada kuvastumaan maan kaikki henkiset voimat. Hän valitsi siis sinne kaikki, joiden nimet olivat joutuneet hänen korviinsa kelvollisina miehinä, mitä kantaa ja mielipidettä ne olivatkin; konservatiiveja miehiä valtakunnan hallintovirastoista; uudempia aatteita edustavia oikeusoppineita ja kansatalouden tuntijoita sekä lämminverisiä edistysmielisiä, jotka olivat kehittyneet vallankumouksen äkkiä kypsyttävässä koulussa; mutta korkealla kaikkien heidän yläpuolella hän seisoi itse. "En pyydä neuvoja, vaan selityksiä ja tiedonantoja; niitä minä kaikkialta etsin… minä en salli nimien itseäni häikäisevän… pulmallisinta ei ole miesten valikoiminen; ei, vaikeinta on käyttää parhaimmalla tavalla valittujen miesten lahjakkaisuutta ja kykyä."
Nämä lausunnot suuressa määrässä kuvaavat Bonapartea. Hän ei pyydä neuvoja, vaan selitystä, mutta sitä hän kaikkialta etsii. "Hän tutkii jokaisen kysymyksen erikseen, hienoimmalla ja tarkimmalla lajittamisella eroittaen sen eri ainekset ja aina neuvotellen noiden kahden suuren auktoriteetin, ajan ja kokemuksen kanssa. Hän hankkii itselleen selkoa muinaisuuden, Ludvig XIV:nnen, Fredrik Suuren lainsäädännöstä. Kun ensimäiselle konsulille esitettiin lakiehdotus tai asetus, hän vain harvoin laiminlöi kysyä: Onko tämä lakiehdotus täydellinen? Onko otettu lukuun kaikki tapaukset? Miksi ette ole ajatelleet tätä kohtaa? Onko välttämätöntä sanoa tätä? Onko tuo oikeudellista? Onko se hyödyllistä? Kuinka oli muinoin Roomassa, Ranskassa? Kuinka on nyt? Miten on muissa maissa? Hänelle erikoinen ei ollut ainoastaan hänen läpitunkeva, kaikkeen ulottuva intelligenssinsä, vaan myös nuorteva, voimallinen ja kestävä huomaavaisuutensa. Hänellä on ollut 18 tunnin yhtämittaisen työn alaisena samat tai erilaatuiset tehtävät. En ole koskaan nähnyt häntä henkisesti uupuneena, en ole koskaan nähnyt häneltä puuttuvan henkistä joustavuutta, ei rajuimmassa ponnistuksessa eikä vihassakaan." — "Usein minut kutsuttiin ensimäisen konsulin luo, joka ei koskaan laiminlyönyt neuvottelua niiden valtioneuvosten kanssa, joille hän oli uskonut toisen tai toisen hallinnollisen kysymyksen tutkimisen. Hän syventyi siinä pienimpiinkin yksityiskohtiin, mutta silti lopputulos, kokonaisuus ja keinot eivät koskaan huomiosta kadonneet." — "Kaikkea, kuten esim. vähäpätöistä lakia koskeva mittoja ja painoa, aina tärkeään lakiin tuomioistuinten järjestyksestä, on Bonaparte käsitellyt ja varsin usein valaissutkin. Työssä uupumattomana hän oli suurella täsmällisyydellä ja halulla läsnä kaikissa valtioneuvoston istunnoissa, joiden hän salli kestää 5-6 tuntia yhtä mittaa, ja jokainen asia sai leimansa hänen taitonsa etevämmyydestä, ennenkuin hän leimasi sen asemansa auktoriteetilla. Hän sai valtioneuvostossa keskustelut käymään vireästi ja vapaasti, niin ettei niitä painostaneet ne vaikeudet, joita ilmaantuu puhujalavalta keskusteltaessa." — "10-12 tuntia päivässä Bonaparte teki työtä, milloin hallintoneuvostossa, milloin valtioneuvostossa, jossa kaikki ne uudet asetukset, joiden tuli täydentää niin kauvan puutteellisena ollut lainsäädäntö, käsiteltiin hänen läsnäollessaan. Hän pyysi ministereiltä tietoja pienimmistäkin yksityisseikoista ja kääntyi usein alhaisempien virkamiesten puoleen, jollei ministeri osannut antaa täysin tyydyttäviä selityksiä. Usein kyllä sattui, että ministerit palasivat valtioneuvostosta kuolemakseen väsyneinä noiden pitkien kyselyjen ja tutkimusten jälkeen, jotavastoin Bonaparte, joka sitä tuskin huomasi, puhui päivän työstään virkistyksenä, joka tuskin oli tuottanut hänelle riittävää sielunvoimisteluakaan. Kotiin tullessa sattui usein, että ministerit pöydältään löysivät kymmenkunta kirjettä; niihin hän pyysi heti vastausta, ja sen laatimiseen koko yö tuskin riitti."