Ranskan vallankumous oli tullut lihaksi ja vereksi Napoleonissa, ja samana yönä, jolloin Enghien'in herttua ammuttiin, hän itse lausui: "Minä olen Ranskan vallankumous ja minä pidän sen yllä." Tämän surkuteltavan tapauksen jälkeen hänen vihamiehensä Ranskassa pitivät häntä jakobinien asestettuna edustajana ja sanoivat häntä ivaten Robespierre'iksi ratsun selässä. Eräässä ohjesäännössä, jonka hän Lontoossa olevan lähettinsä välityksellä vähän ennen oli toimituttanut Englannin hallituksen tietoon, sanottiin lyhyesti: "Ensimäinen konsuli on vasta 33 vuoden ikäinen; tähän asti hän on kukistanut ainoastaan toisen asteen valtakuntia. Kuka tietää, kuinka pian hän, jos häntä siihen pakotetaan, voi muuttaa Euroopan muodon ja ehkä perustaa uudestaan länsimaisen keisarikunnan?" Ensin hänen ajatuksensa olivat liidelleet vieläkin korkeammalle, ja Egyptin aavikoilla hän oli rakentanut mitä rohkeimpia tuulentupia. Mutta vastustus Acressa, "soraläjässä", joksi hän katkerin mielin oli sanonut tuota vähäpätöistä linnaa, oli sulkenut häneltä tien Aasiaan ja toistaiseksi pakottanut hänet rajoittumaan Euroopaan. Mutta säilöön pantu ei jäänyt Napoleonilta unohduksiin, ja Aleksanteri jätti vain hetkeksi tilansa Kaarle Suurelle. "Ranskan valtakunnan", sanoi hän 1804, "on tultava muiden valtakuntain emämaaksi. Minä tahdon, että jokainen kuningas Euroopassa on oleva pakoitettu rakentamaan itselleen mahtavan palatsin Parisiin; kun ranskalaisten keisari kruunataan, pitäisi kuninkaiden saapua sinne läsnäolollaan kirkastamaan tätä ylevätä juhlamenoa ja tervehtimään sitä uskollisuuslupauksellaan." Ja hän perustelee tätä ajatusta. "Euroopassa ei tule rauhaa ennenkuin se on yhden pääjohtajan, yhden keisarin alainen, jolla on kuninkaita virkailijoina ja joka antaa kenraaleilleen kuningaskuntia, tekee toisen Italian, toisen Baierin kuninkaaksi; toisen Sveitsin maaherraksi, toisen Hollannin perinnölliseksi vallansijaiseksi, ja joka sen ohessa määrää heitä keisarillisiksi hovivirkailijoiksi, ylijuomanlaskijoiksi, ylihovimarskeiksi, ylihovijahtimestareiksi, ylihovikyökkimestareiksi j.n.e. Sanotaan ehkä, ettei tämä tuuma suinkaan ole uusi, vaan ainoastaan vanhan saksalaisen valtiosäännön jäljittelyä. Mutta ei ole mitään ehdottomasti uutta. Valtiolliset laitokset liikkuvat kiertokulussa, ja usein täytyy palata siihen mikä on ollut ennen."

Tämän ajatuksen ja sen vakaumuksen mukaisesti, että hänen suuremmoiset suunnitelmansa parhaiten toteutuisivat, jos ne johdettaisiin vanhoja perittyjä uria, Napoleon, vallankumouksen poika, syyskuussa 1804 otti uskollisuuden valan alamaisiltaan Aachen'issa, Kaarle Suuren vanhassa kaupungissa, ja sai itse pyhän isän tulemaan Parisiin ja antamaan kirkollisen siunauksen hänen keisarilliselle arvollensa. Kaarle Suuri oli kuitenkin itse lähtenyt Roomaan kruunattavaksi, mutta Ranskan keisarikunnan valta, kirkonkin päämieheen nähden, oli vain vieläkin silmäänpistävämpi, kun kruunaus toimitettiin Parisissa. Siten tulisi pääkaupunki Seinen varrella tavallaan saamaan vihkimisensä uudeksi Roomaksi. Kaikin tavoin Napoleon saattoi tiedoksi, ettei hän tahtonut tällä myöntää mitään riippuvaisuussuhdetta pyhään isään nähden. Kruunauspäivänä, joulukuun 2 p:nä 1804, hän antoi paavin odottaa, ja kun tämä ohjesäännön mukaan tahtoi ottaa kultaisen laakeriseppeleen sillä kruunataksensa hänet, tarttui Napoleon äkkiä siihen asettaen sen itse päähänsä, samoin hän myös omalla kädellään kruunasi puolisonsa Josephine'in. Myöntyväisyydellään paavi saavutti ainoastaan sen, että Napoleon antoi kirkollisesti vihkiä itsensä Josephineen kanssa ja että gregorilainen kalenteri kaikkine paasto- ja juhlapäivineen tammikuun 1 p:stä 1806 astui tasavaltaisen kalenterin sijaan.

Napoleon, yksinvaltias, kansan valitsema hallitsija, tahtoi tällä juhlamenolla, joka esitettiin erinomaisen komeasti, asettaa jyrkän rajan entisyyden ja nykyisyyden välille. Oli ensin kyseessä, että kruunaus toimitettaisiin Marskentällä, missä suuri bastilji-juhlakin oli vietetty, mutta Napoleon ei suostunut siihen. "Siihen aikaan kansa oli suvereeni", sanoi hän, "kaikki oli tehtävä sen nähden. Varokaamme antamasta sille aihetta siihen luuloon, että asian laita vielä on sama". Hän pelkäsi myös naurunhaluisten parisilaisten taipumusta etsiä kaikkialta jotakin koomillista ja narrimaista. "Ne ovat tottuneet näkemään taiteilijamme näyttämöllä näyttelevän keisareita paljon paremmin kuin minä voin." Toisellakin tavalla hän sai ilmi vanhan ja uuden erilaisuuden. Hän ei ottanut kuningas-nimeä eikä kruunua arvonsa merkiksi; siksi hän valitsi antiikin laakeriseppeleen ja arvonimessä empereur hän löysi sanan, jolla ranskalaisten korvissa oli vanha roomalaisen sotapäällikkö-arvon, imperator'in, kajahdus ja joka muistutti sotaherraa samoinkuin meillä käytetty saksalainen sana keisari johtaa mieleen hallitsijan.

Kruunauksen jälkeisenä päivänä vannoivat sotajoukot Marskentällä uskollisuuden valan keisarille, ja samassa tilaisuudessa Napoleon toimitutti osastoille uudet kenttämerkit, tangot kullattu kotka kärjessä. Kotka astui heti tasavallan asemerkin, gallialaisen kukon sijaan.

Kohta valtiomuodon muutoksen jälkeen oli uusi hallitsija koonnut ympärilleen loistavan joukon hallitusvirkailijoita. Kuusi suurvaltamiestä, joista hänen veljensä Josef oli grand-électeur ja Louis connetable, olivat valtaistuinta lähinnä; sitten seurasivat korkeat upseerit, 16 suurmarsalkkia, joukko sivilivirkamiehiä ja vihdoin 16 kenraalia Ranskan marsalkkeina. Loistava hovikunta muodostettiin nyt kuten ennen vallankumousta. Hovivirkailijat — ylihovimarsalkin, ylihovijahtimestarin, ylikamariherran, palatsinaiset, hovinaiset y.m. — Napoleon etsi erityisesti vanhan aatelin riveistä, jonka keskuudessa oli heliseviä nimiä, ja eräs Ludvig XVI:n entinen diplomaatti, vanhassa virassa sekä hovielämässä kehittynyt le Ségur, suostui rupeamaan yliseremoniamestariksi. Ludvig XVI:n hovin koko käytöstapa ja jäykät juhlamuodot otettiin taas käytäntöön — Napoleon ei tahtonut missään suhteessa jäädä jälkeen edeltäjistänsä Ranskan valtaistuimella.

Mutta menneen ajan sivistys ja seuraelämän hienous eivät olleet palautettavissa, eikä ensimmäisen konsulin eikä keisarinkaan salongeissa kajahdellut entinen iloinen sirojen sukkeluuksien ja mielevien sutkausten höystämä puhelu. Monet hänen etevimmistä miehistään olivat alhaista syntyä, vallankumouksen aikana ja taistelutantereella kehittyneitä; ainoastaan harvat olivat huolellisella kasvatuksella hankkineet itselleen hienon seurapiirin kielen ja tavat. Ne toivat sentähden mukanaan salonkeihin kasarmien kielen ja esiintymistavan; kömpelöitä kun olivat ja ilman arvokkaisuutta, niiden oli vaikea liikkua kiilloitetuilla parkettipermannoilla. Ja sama oli naistenkin laita; ne kykenivät vasta vähitellen omistamaan jonkinmoisia hovitapoja matkimalla vanhan ranskalaisen aatelin jäseniä, joita Napoleon erittäinkin keisarinnan, entisen de Beauharnais'n markisinnan välityksellä liitti hoviinsa.

Sävel siellä olisi ehkä noussut kylläkin meluavaksi, ellei pelko, jota kaikki poikkeuksetta tunsivat Napoleonin läheisyydessä, olisi laskenut jarrua jokaisen vapaan ilonpurkauksen tielle; keisarin hovi tuli siten loistavan komeaksi, mutta ikäväksi, kylmäksi ja jäykäksi. Omasta puolestaan hän vihasi kaikkea pakkoa, ja sitä vaikuttavaa ja puoleensa vetävää menettelytapaa, jota hän niin suuressa määrässä osasi käyttää, tahtoessaan miellyttää jotakin, hänelle ei tullut mieleenkään ottaa käytäntöön arkielämässä. "En ole ihminen semmoinen kuin muut, ja yleiset moraalin ja esiintymisen lait eivät ole pätevät minuun nähden", sanoi hän itse, eikä harkinta ja omat taipumuksensa sallineet hänen koskaan luopua hallitsija-tavoistaan. Tottuneena vähiin tarpeisiin, nautinnoissaan vaatimattomana ja yksinkertaisena, ei hän näyttänyt löytävän mitään todellista iloa ja rattoa, ja itse hän sanoi, ettei hän ole huveja varten luotu. Hänen nuoruusaikansa taipumus hiljaisiin unelmoitiin saattoi vielä konsulaattiaikana ilmetä kummallisella tavalla. Tullessaan illalla työhuoneestaan puolisonsa salonkiin antoi hän usein peittää kynttilät valkoisilla hunnuilla, vaati vaitioloa ja kertoi silloin tai kuuli mielellään kerrottavan kummitustarinoita, tai hän käski italialaisten laulajiensa esittää hitaanvienosti soivan laulun, jota silloin tällöin jotkut soittimet säestivät. Silloin hänen nähtiin vaipuvan syviin unelmiin toisten istuessa hiiskumatta paikoillaan tuskin rohjeten hengittää. Tämä tila näytti hänelle tuottavan jonkinmoista huojennusta, ja herätessään unelmistaan oli hän tavallisesti iloinen ja puhelias. Tapahtui myös, että hän lausutti itselleen lempirunoilijansa Ossianin synkkiä säkeitä tai kuunteli hurmaantuneena puistossa tuulen huminaa puiden latvoissa tai puhui innostuneena meren pauhinasta. Mutta kruunauksen jälkeen ja sitten kun jäykät hovitavat oli oiettu käytäntöön — niiden noudattamisesta Napoleon huolehti suurella innolla — eivät tällaiset romanttisen tunteen purkaukset enään tulleet kysymykseenkään.

* * * * *

Luulisi keisari Napoleonin nyt olleen tyytyväisen ja onnellisen, seistessään loistavissa salongeissaan uuden ja vanhan Ranskan parhaimpien ja etevimpien nimien ympäröimänä ja luodessaan katseen köyhiin kadettipäiviinsä Brienne'issä. Mutta kaukana siitä. Hänen kunnianhimonsa ei suonut hänelle hetkenkään lepoa, eikä edes maailmanvalta aina riittänyt hänen mittaamattomalle mielikuvitukselleen. "Olen tullut mailmaan liian myöhään", hän sanoi kruunauksen jälkeisenä päivänä eräälle ministerillensä. "Ei ole enään mitään suurta toimitettavaa. Olen päässyt pitkälle ja myönnän, että urani on kaunis. Mutta mikä eroitus muinaisuuteen verraten! Katsokaa Aleksanteria. Kun hän valloitettuaan Aasian oli julistanut kansalle olevansa Jupiterin poika, koko Itämaa uskoi sen paitsi hänen äitinsä, jolla oli paremmat tiedot asiasta, sekä Aristoteles ja muutamat Atenan kirjatoukat. No niin, jos minä nyt selittäisin olevani isän Jumalan poika ja aikovani palvella häntä isänäni, ei olisi ainoatakaan kalastaja-eukkoa, joka ei nauraisi minulle mennessäni hänen ohitsensa. Kansa on liian valistunutta tähän aikaan; ei ole enään mitään tehtävää."

Kuinka ihmeellisesti luonto oli varustanutkaan Napoleonin, ainoastaan ihminen ja yleisinhimillisen rajoituksen alainen hän sittenkin oli. Hänen mielikuvituksensa jaksoi vapaasti ja rajattomasti liidellä ja ottaa maailman haltuunsa, mutta kyseessä oli, riittivätkö hänen henkiset ja ruumiilliset voimansa työssä mielikuvituksen vaatimusten toteuttamiseksi. Kävi ilmi, että se mitä hän piti pian suoritettuna askeleena, Euroopan mannermaan yliherruuden saavuttaminen, oli jo kyllin suuri vaatiakseen kaikki hänen voimansa. Aluksi hänen vanha vihollisensa Englanti kokosi kaiken voimansa riistääkseen häneltä valtaistuimen ja valtakunnan.