Kuinka suuri olikaan tämän kovan menettelyn herättämä kauhu, joka äkkiä palautti muistoon jakobinin, kuinka suuri olikaan myötätuntoisuus nuorta herttuata kohtaan, joka syytettynä toisen rikoksesta meni kuolemaan toisen puolesta, se ei kuitenkaan riistänyt Bonapartelta kansan suosiota. "Ehkä on hänelle esimerkkinä ollut", kirjoittaa eräs ulkomaan valtiomies, "kardinaali Richelieu, joka mestautti erään Montmorency'n, ja ehkä hän on siitä oppinut, että rohkeimmat iskut Ranskassa pikemmin vahvistavat kuin heikontavat korkeinta valtaa." Senaatti, joka pahemmin kuin kukaan muu olisi ollut pulassa, jos Bonaparte olisi kukistettu, käytti kansan yleistä riemua hänen taas tällä kertaa pelastuttuaan esittääksensä valtiosäännön muutosta. Ei täyttä viikkoakaan Enghien'in herttuan kuoleman jälkeen senaattorien lähetystö pyysi päästä ensimäisen konsulin puheille. "Te olette perustanut uuden aikakauden", sanoi puheenjohtaja, "teidän täytyy tehdä se pysyväiseksi. Emme voi epäilläkään, että tämä suuri ajatus ei olisi teidänkin mielessänne liikkunut, sillä teidän luova neronne käsittää kaiken eikä unohda mitään. Mutta ette saa kauemmin vitkastella. Olot ja tapaukset, salaliittolaiset ja kunnianhimoiset, ne levottomuudet, jotka saavat kaikki ranskalaiset liikkeelle, pakottavat teitä siihen. Te voitte asettua ajan ja olojen herraksi, riistää kunnianhimoisilta aseet ja rauhoittaa koko Ranskan, jos tahdotte luoda laitoksia, jotka lujittavat rakennuksenne ja säilyttävät pojille sen, mitä te isille olette hankkinut. Valtiolaiva ei saa olla perämiehensä menettämisen vaarassa olematta ankkurilla varmennettuna haaksirikon varalle. Olkaa varma, että senaatti tässä puhuu kaikkien kansalaisten nimessä."

Huhtikuun 25 p:nä Bonaparte vastasi tähän esitykseen ja kehoitti senaattia lähemmin lausumaan ajatuksensa. Ei ole mitään epäilystäkään siitä, että tuo kaikki oli hänen itsensä järjestämää ja johtamaa, jotta siirtyminen perinnölliseen monarkiaan kävisi niin helposti kuin suinkin. Senaatin lausunto ei viivähtänyt. Toukokuun 3 p:nä se selitti olevansa sitä mieltä, että "Ranskan kansan tärkein etu oli tasavallan johdon uskominen Napoleon Bonapartelle perinnöllisenä keisarina". Kun tämä ehdotus esitettiin tribunaatissa, oli siellä ainoastaan yksi mies, vapauden uupumaton edustaja Carnot, joka puhui sitä vastaan. Uusi valtiomuoto valmistettiin ja floreal'in 28 p:nä XII (toukokuun 18 p. 1804) keisarikunta perustettiin senaatin päätöksellä St. Cloud'issa. Ja jotta ei tälläkään kerralla suuren kansan suostumusta puuttuisi, asetettiin marraskuun 6 p:nä kansan ratkaistavaksi kysymys, oliko keisarinarvo oleva perinnöllinen Napoleonin perheessä. Ja kansa vastasi myöntyväisesti 8 1/2 miljoonalla äänellä 2,500 ääntä vastaan.

Mutta pienessä Ranskan maaseutukaupungissa, jonne varusväen upseerit olivat kokoontuneet äänestämään, äänesti eräs nuori luutnantti vastaan. Minkä tähden? kysyttiin häneltä. "Koska luulin hänet määrätyksi johonkin suurempaan." — "No, mihin siis oikeastaan?" kysyi toinen. "Mies semmoinen kuin hän, Bonaparte, soturi, armeijan päällikkö, etevin sotapäällikkö maailmassa — ja hän tahtoo tulla puhutelluksi: teidän majesteettinne! kutsuttavaksi 'Sire' 'Bonaparten' asemasta! Hän alkaa luisua alaspäin, mutta hän luulee ylenevänsä asettumalla kuninkaiden vertaiseksi. Ei, Cesar ymmärsi paremmin; mutta hän olikin toinen mies. Hän ei ottanut itselleen vanhaa, kulunutta arvonimeä, mutta omasta nimestään hän loi hallitsija-arvon, joka kohosi korkealle kuninkaiden arvojen yli."

IV. KEISARI NAPOLEON.

I.

Kruunattu jakobini. — Keisarihovi. — Kaarle Suuren seuraaja. Yksi kaikkia vastaan.

Kerrotaan, että vanha Aksel Oxenstjerna 1648 rohkaisi poikaansa Juhanaa, joka tuntien nuoruutensa ja kokemattomuutensa, pelkäsi ruveta Ruotsin asiamieheksi Westfalin rauhanteossa, näillä kuuluisilla sanoilla: "Ah, poikani, et tiedä kuinka vähällä älyllä maailmaa hallitaan!"

Se mikä 17:nnen vuosisadan keskivaiheilla oli suuren valtiomiehen poliittisten kokemusten surullinen ja katkera tulos, oli 130-140 vuotta myöhemmin, jolloin kritiikki oli herännyt ja auktoriteettiperiaate oli monin tavoin järkkynyt, yleisenä sananpartena, eikä sitä siihen aikaan ollut kukaan miettinyt niin paljon kuin 19-vuotias luutnantti Bonaparte, joka tutkimuksessaan kuningasvallasta oli kirjoittanut, että Euroopan kuninkaissa ei ollut montakaan, joka ei ansainnut tulla viralta pannuksi. Tämä lausunto on häntä kerrassaan kuvaava; samalla kun tuhannet hänen aikalaisensa antoivat tunteiden johtaa itsensä ja morkkasivat vanhan järjestelmän vääryyksiä, huomaa hän niinkuin tuo vanha ruotsalainen valtiomies eri hallitusten tuhmuudet ja viat; mutta sen ohessa hänen silmänsä ovat auki näkemään vapaudenintoisten vallankumouksellisten puolinaisuutta sekä epäselvyyttä ja hapuilemista heidän ihanteellisen valtiomuodon etsinnässään. Hänen tarmokas, kaikkia sumuisia ihanteita halveksiva luonteensa sai hänet likeisesti liittymään jakobineihin, ja Konventin rohkea, tarmokas ja suuremmoinen politiikki, jonka hän hyvin tunsi oltuaan tekemisissä Yhteishyvän valiokunnan kanssa, oli hänellä ollut kouluna. Hänessä, joka jo oli hämmästyttänyt opettajiansa mielikuvituksensa mahtavilla haaveilla, lankesivat Konventin suunnitelmat hedelmällisimpään maahan. Konventti jo suuntasi kulkunsa maailmanvaltaa kohti, voidakseen kaikkialle levittää vallankumouksen periaatteita ja toteuttaakseen ihmiskunnan oikeuksia. Sillä Euroopan tuli ensin joutua Ranskan valloitettavaksi voidakseen päästä tyranneista. Ja luodaksensa tämän vallan oli Konventti jo valmistanut suunnitelman sille politiikille, jota Bonaparte sittemmin noudatti, ja joka pääasiassa oli vanha ranskalainen politiikki, kamppailu Englantia vastaan ensi sijasta maailmassa. Mutta suunnitelman yksityiskohtia tapaamme tässäkin, maallenousun Englantiin, mannermaan sulkemisen englantilaisilta tavaroilta ja hyökkäyksen Englantia vastaan Intiassa. Bonapartessa puhui vanha jakobini silloin kun hän Campo Formion rauhan johdosta pidetyssä juhlassa lausui nuo merkilliset sanat, joiden sisällyksen silloin ainoastaan ani harvat käsittivät: "Kun Ranskan kansan onni lepää parhailla organisilla laeilla, silloin on koko Euroopa oleva vapaa."

Direktorio ei ollut se, joka perinnökseen sai Konventin tarmon ja sen suunnitelmat, vaan italialainen Bonaparte, tuo rohkea ja taitava uimari vallankumouksen hurjassa pyörrevirrassa, josta sanottiin nuo jo mainitut kuvaavat sanat, että hänen luonnettaan "ei voi ilmaista niillä sanoilla, joita meidän on tapana käyttää". Se tietää toisin sanoen, että hän oli meille ja meidän ajallemme outo. Hän näytti kuuluvan aikakauteen, jolloin kaikki oli suuremmoisempaa kuin nykyisin, jolloin valtakuntien alamaisia luettiin sadoissa miljoonissa, jättimäisten rakennusten, pyramiidien päivinä. Ja niinkuin hän noudatti Konventin politiikkia, niin hän myös käytti konventtiarmeijan miltei uskonnollis-vimmattua, hurmaavaa sankariutta taistelussaan Euroopan ruhtinaita vastaan, ja taistelu vapausaatteiden levittämiseksi muuttui "voiton lemmikin" johtamana, sillä ihmeellisellä vaikutuksella, joka hänellä aina oli ollut ranskalaiseen soturiin, kilpailuksi maineesta pienen korpraalin silmissä. Ja kun hän suurella työllään levon ja järjestyksen hyväksi, oivallisilla laeillaan oli voittanut Ranskan kansan suosion, saattoi hän monipuolisesti kehittyneen ja suuresti lahjakkaan Ranskan kansan etunenässä astua sitä suurta päämäärää kohti, jonka hän suunnattomassa kunnianhimossaan luuli kohtalon hänelle uskoneen: maailman herättämistä kaaoksesta, joka taas hänestä merkitsi samaa kuin maailman hallitseminen. Eikä yhdelläkään kuolevaisella kahtena viime vuosituhantena ole ollut niin monta edellytystä voidakseen perustaa uutta aikakautta, jossa lujuus ja järjestys asuu hämmennyksen ja hajaannuksen sijasta, toimi ja järki vanhan jonotuksen ja ennakkoluulojen sijasta. Että hänellä itsellään oli kykyä ja tarmoa päästä tarkoitustensa perille, siihen hän luotti mystillisellä kohtalon-uskollaan. Kun hänen enonsa Fesch, josta konkordaatin jälkeen oli tullut kardinaali, kerran kinasi hänen kanssaan hänen noudattamastansa politiikista vastustaen häntä, vei Napoleon kardinaalin balkongille ja sanoi hänelle:

"Katso ylös ilmaan! näetkö siellä ylhäällä mitään?" — "En", vastasi tämä, "en näe mitään." — "Hyvä", tokaisi Napoleon, "silloin sinun pitäisi olla vaiti. Minä näen siellä tähteni; se johtaa minua. Lakkaa täst'edes vertaamasta heikkoja ja vaillinaisia voimiasi minun korkeampaan luontooni."