Bonaparte oli ennen jättänyt vastaamatta tämmöiset kirjeet. Nyt hän kuitenkin tahtoi tehdä lopun kaikista toiveista tässä kohden. Hänen vastauksensa on päivätty Parisissa fructidor'in 20 p. v. VIII (syyskuun 17 p. 1800):
'Herrani! Olen saanut kirjeenne. Kiitän niistä miellyttävistä asioista, joita sanotte minulle. Älkää kuitenkaan halutko palata Ranskaan. Tie sinne kulkisi 500,000 ruumiin ylitse. Teidän täytyy uhrata yksityiset etunne Ranskan levolle ja onnelle. Historia on antava siitä teille tunnustuksensa. — Sukunne onnettomuus tosin koskee minuun ja olen ilolla koettava mikäli voin tehdä syrjäisen asemanne mahdollisimman helpoksi ja mieluisaksi.
Bonaparte.'
Kun rojalistit huomasivat, ettei kruununtavoittelijan eivätkä hänen asiamiestensä lupaukset ja tarjoukset vaikuttaneet mitään, ryhtyivät he rikokseen. 1800 vuoden syksystä alkaen tehtiin sarja salaliittoja hänen henkeänsä vastaan. Jakobineille kuitenkin lankesi kunnia käydä etupäässä. Lokakuussa päättivät muutamat taiteilijat ja pari vallankumouksen aikaista politikkoa, joista toinen oli korsikalainen Arena, yksi saaren "kunnianhimoisia nuoria", murhata Bonaparten ooperassa, mutta aikomus tuli ilmi ennenkuin se oli kypsynyt. Seuraavan salaliiton saivat rojalistit aikaan vanhan chouanipäällikön George Cadoudal'in johdolla; jouluaattona 1800, kun ensimäinen konsuli lähti ooperaan kuulemaan Haydn'in "Luomisen" esitystä, räjähti Saint-Nicaise-kadun kulmassa helvetinkone, suuri tynnyri täynnä ruutia, pommeja ja raketteja; 46 taloa ruhjoutui, 60 ihmistä haavoittui ja 8 sai surmansa, mutta Bonaparten vaunuissa ainoastaan akkunat vahingoittuivat, eikä hänelle eikä hänen seuralaisilleen tullut mitään vahinkoa. Kuitenkaan eivät nämä murhayritykset aina nostaneet niin suurta melua: milloin vaanivat häntä tikareilla varustetut salamurhaajat, milloin yritettiin myrkyllä, mutta menestyksettä. Eräs mies-raukka, joka oli ihmeellisesti Bonaparten näköinen, joutui sitä vastoin murhaajien uhriksi; hän tavattiin eräänä aamuna murhattuna Champs-Elysées'ssä.
Mutta Bonaparte osasi käyttää edukseen vihollistensa usein uudistuneita yrityksiä hänen henkeänsä vastaan. Kun kansassa siten kiihtyi pelko tuon miehen menettämisestä, jota se syystä piti levon, järjestyksen ja alkavan vaurastumisen luojana, tuli hän vain sitä suositummaksi. Ensin luultiin jakobineja helvetinkoneen rakentajiksi, ja vapautuessaan monista radikaalisista vihollisista lähettämällä ne rangaistussiirtoloihin hän samalla amnestiajulistuksellaan huhtikuulta 1802 sai monta uutta ystävää. Siten saivat kaikki emigrantit, jotka eivät olleet käyttäneet aseita isänmaata vastaan, luvan palata; yli 40,000 perhettä riensi kotiin, useimmat sydämissään kiitollisina hänelle, joka oli peruuttanut heidän maanpakolaisuutensa. Kun sentähden eräs tribunaatin jäsen Amiens'in rauhanteon jälkeen ehdotti, että kansa ilmaisisi kiitollisuutensa ensimäistä konsulia kohtaan, käytti hän tätä tunteenpurkausta saadaksensa peruutetuksi hänelle vastenmielisen perustuslainsäännöksen, että konsulit valittiin vain kymmeneksi vuodeksi. Kun senaatti kiitokseksi hänen ansioistaan tarjoutui pitentämään hänen virkakautensa lisäksi kymmenellä vuodella, hän vastasi, että sellaista hän tahtoi ottaa vastaan ainoastaan kansalta. Mutta kysymys, jonka hän asetti kansan äänestettäväksi, ei sisältänyt mitään kymmenestä vuodesta. Se kuului lyhyesti: "Onko Bonaparte oleva elinajakseen konsuli?" Enemmän kuin 8 1/2 miljoonaa vastasi kysymykseen ja niistä ainoastaan 8,000 kieltämällä. Bonaparte oli huomannut mitä hän merkitsi kansalle, ja perustuslain muutoksella elokuun 4 p:ltä 1802 hän annatti itselleen melkoisesti laajennetun vallan. Ranska oli jo monarkia, vaikka tasavaltaiset muodot joksikin aikaa säilytettiin. "Nyt minä seison samalla portaalla", hän sanoi itse, "jolla muutkin hallitsijat, sillä eihän niilläkään ole enempää valtaa kuin elinajaksi. Ei ole hyvä, että sen miehen auktoriteetti, joka johtaa koko Euroopan politiikkia, on epävarma tai näyttää siltä."
Lokakuussa 1801 alkanutta rauhankautta Bonaparte oli käyttänyt uupumattomalla innolla. Hän oli siten saanut puolelleen Venäjän keisarin Aleksanterin tarjoutumalla hänen kanssaan järjestämään Saksan kirkkoruhtinaiden ja valtakunnankaupunkien oloja. Kyseessä oli Luneville'in rauhan määräykset korvauksesta maallisille ruhtinaille, jotka olivat menettäneet maansa Ranskan uudessa rajankäynnissä. Bonaparte tällä tarkoitti ja saavuttikin keisarin aseman heikontamisen Saksassa. Italiassa hän menetteli vieläkin jyrkemmin. Cisalpinen tasavalta, joka täst'edes sai nimekseen "Italian tasavalta", valitsi Bonaparten presidentikseen, sittenkuin hän sille oli laatinut valtiomuodon oman päänsä mukaan. Piemont ja Elba-saari yhdistettiin Ranskaan maakuntina; Luccan tasavalta sai ranskalaisen valtiomuodon, ja Ranskan kenraalien kautta oli Etrurian kuningaskunnan hallitus kokonaan Bonaparten kädessä. Hollanti ja Sweitsi saatiin samalla tapaa kokonaan Ranskan vaikutuksen alaisiksi. "Mihin on raja saatava", valittaa eräs itävaltalainen politikko Ranskan vallanlaajennuksesta, "tälle kuohuvalle koskelle, joka on rauhan aikana rajumpi ja hävittävämpi kuin sodassa."
Ei sittenkään mikään valta semmoisella katkeruudella kuin Englanti katsellut Ranskan tarmokasta politiikkia, joka ei ainoastaan tarkoittanut suoranaista laajennusta, vaan sen ohessa arveluttavassa määrässä heikonsi Englannin vaikutusta mannermaahan. Ranskan teollisuuden kaikin puolin kehittyessä Bonaparte samaan aikaan sulki korkeilla tullimaksuilla Englannin tavaroilta Hollannin, Ranskan ja Italian satamat ja uhkasi siten häätää englantilaiset teollisuustuotteet kaikilta Euroopan markkinoilta. Ja lisäksi todistivat laivaretket Martinique'iin ja St. Domingoon, ettei hän aikonut rajoittua yksinomaan Euroopaan. Englanti kitui vielä viime sodan seurauksista, mutta Ranska oli jo kyllin voimakas ei ainoastaan turvaamaan asemaansa Euroopassa vaan vieläpä yrittämään siirtomaittensa laajennusta.
Semmoisissa oloissa Englanti ei pitänyt etujensa mukaisena luovuttaa Maltaa Venäjälle, kuten rauhanehdoissa oli suostuttu, eikä Aleksandriaa ja Egyptiä, jotka piti annettaman takaisin Turkille. "Minä näkisin kernaammin teidän hallussanne Montmartre'n kuin Maltan", sanoi Bonaparte helmikuussa 1803 Englannin lähettiläälle Parisissa. "Tahdotteko sotaa vai rauhaa? Puhukaa suunne puhtaaksi, tahdotteko sotaa. Käykäämme sitä sitten rajattomalla katkeruudella, kunnes toinen kansoista lopullisesti sortuu." Englannin vastaus ei ollut varsin rehellinen; Englannin kansan enemmistö halusi sotaa suistaaksensa Ranskan kasvavaa valtaa, ja ilman edelläkäypää sodanjulistusta Englanti huhtikuussa 1803 otti kaikilla maailman merillä takavarikkoon ne Ranskan kauppalaivat, jotka rauhaan luottaen olivat matkalla meren yli, ja aiheutti siten Ranskalle noin 200 miljoonan frangin vahingon. Vastaukseksi Bonaparte vangitutti kaikki Ranskassa olevat englantilaiset ja otti samalla takavarikkoon kaikki englantilaiset tavarat tasavallan alueella. Englanti kielsi yhä Maltan luovuttamisen ja toukokuun 22 p:nä julistettiin sota. Samassa kuussa Bonaparte käski kenraali Mortiet'n miehittää Hannoverin, joka silloin kuului Englannin kruunulle, ja kesäkuussa kenraali St. Cyr miehitti Italian satamakaupungit Taranton, Brindisin ja Otranton; Sweitsin ja Hollannin täytyi antaa sotajoukkonsa Ranskan käytettäviksi, Espanja liittyi Ranskaan, ja Portugali sai kalliisti maksaa puolueettomuutensa. Euroopan satamat Elben suusta Adrian mereen saakka olivat taas englantilaisilta suljetut. Mutta Boulogne'in luo kapean Calais-salmen rannalle Bonaparte kokosi melkoisen sotavoiman, 150,000 miestä, sekä suuren joukon kuormalaivoja. Tästä paikasta, johon Cesar v. 55 e.Kr. oli koonnut legionansa ja laivansa hyökätäksensä Britanniaan, Bonaparte tahtoi peloittaa saarivaltiota maallenousulla. Englantilainen kansallistunto joutui raivoisimpaan liikkeeseen; rauha kotoisen lieden ääressä oli äkkiä uhattu, sillä mitä saattoikaan odottaa siinä kohden Bonaparten tarumaisesta rohkeudesta? Keväällä 1803 hän uhmaten oli ilmoittanut, ettei Englanti ole tasavoimainen Ranskan kanssa; ja samaan aikaan hän kannusti Ranskan kansan yhä kytevää vihaa sen vanhaa vihollista vastaan käskemällä vuotuisesti viettää Orleansin neitsyen muistojuhlaa, pystyttämällä hänen muistopatsaansa siihen kaupunkiin, jonka hän pelasti joutumasta englantilaisten käsiin, sekä pystyttämällä Ivry'n taistelutantereelle muistopatsaan Henrik IV:lle, "valtion vihollisen voittajalle". Vertailu menneisyyden ja nykyisyyden välillä oli helppo tehdä: silloin ylivoimainen Espanja oli uhannut vanhaa Ranskan kuningaskuntaa ja kansallissankaria Henrik IV:tä, nyt häikäilemätön Englanti uhkasi uutta Ranskan valtakuntaa ja sen uutta sankaria ja lainsäätäjää, sen rakentajaa ja turvaajaa, ensimäistä konsulia Napoleon Bonapartea. Sillä Englannissa oli karkoitetulla kuningassuvulla kiihkeimmät kannattajansa; siellä oleskeli Ludvig XVI:n veli Artois'n Kaarle, ja siellä olivat saaneet tyyssijansa konventtikenraalit Dumouriez ja Pichegru, joiden oli täytynyt paeta petollisten välittelyjensä tähden Bourbonien kanssa, samoinkuin osa vimmatuimmista rojalisteista. Lukuisilla lentokirjasilla he kiihoittivat mielet tasavaltaista Ranskaa vastaan; herjauskirjoituksia Bonapartea vastaan ja kapinallisia julistuksia levitettiin sieltä Ranskan rannoille; salaliitot ensimäisen konsulin henkeä vastaan virittivät heissä uusia toiveita, ja peläten uhkaavaa vaaraa, maallenousua Englantiin, monet johtavat miehet osottautuivat myötätuntoisiksi uudelle suunnitelmalle kammoksutun vihollisen kaatamiseksi, joten raivattaisiin tie Bourbonien palaamiselle. Eikä Englannin hallituskaan ollut tietämätön siitä, mitä oli tekeillä, jopa se sitä suosikin. Piti vain löytää joku ranskalainen kenraali, joka samalla kuin olisi vihamielinen Bonapartelle kykenisi vaikuttamaan siksi suureen sotilasjoukkoon, että hän toistaiseksi voisi ryhtyä päälliköksi ja tukahuttaa ne levottomuudet, jotka epäilemättä syntyisivät sen tiedon levitessä, että ensimäistä konsulia vastaan on hyökätty, että hän on vangittu tai ehkä murhattu. Sillä salaliittolaisten tuuma oli avonaisella kadulla hyökätä hänen kimppuunsa niin suurena joukkona, että voisivat hajoittaa hänen kaartinsa.
Semmoinen mies pian löydettiinkin: kenraali Moreau, joka kauan oli komentanut Rein-armeijaa. Sekä hänessä että hänen upseereissaan ja sotamiehissään oli aina kytenyt melkoinen kateus Italian valloittajaa ja Italian armeijaa kohtaan ja siitä johtuva ensimäisen konsulin vastustaminen. Tähän luottaen Pichegru saapui Parisiin ja ryhtyi keskusteluihin Moreau'n kanssa. George Cadoudalkin astui lukuisten emigranttien kanssa salaisesti Ranskan pohjoisrannikolle ja uudisti entiset välit Vendée'n chouanien kanssa. Mutta Bonapartea oli varoitettu; jo ennenkuin salaliittolaiset olivat astuneet jalkansa Ranskan mantereelle, oli hän kaikkien heidän vehkeittensä perillä, ja helmikuussa 1804 hän vangitutti ne kaikki. Kuulusteluissa kävi ilmi, että useat bourbonilaiset prinssit tiesivät salaliitosta ja että odotettiin vain jonkun heistä saapuvan alkuunpanijaksi: kun Bonaparte samaan aikaan sai tietää, että englantilaiset agentit ympäri Saksaa ja Sweitsiä kiihoittivat ranskalaisia emigrantteja ja neuvottelivat niiden kanssa häntä vastaan, hän päätti pystyttää esimerkin. Euroopan piti nähdä, että Bourbon'ien aika oli mennyt ja ettei hän kammoksunut mitään keinoa, kun asia koski hänen rakentamansa talon puolustusta, koska se kukistuisi hänen kukistuessaan. Hän ei päässyt käsiksi Provence'in kreiviin Ludvig'iin eikä Artois'n Kaarleen, mutta Ranskan välittömässä läheisyydessä, Ettenheim'issä Baden'in herttuakunnassa oleskeli nuori bourbonilainen prinssi Enghien'n herttua, Condé-suvun viimeinen aaluva. Hänen nimensä oli mainittu salaliiton yhteydessä, ja ensimäinen konsuli saattoi siitä, mitä oli tullut ilmi, saada aihetta uskoa, että hän, jolla ollessaan ihan Ranskan rajalla oli tilaisuus äkkiä tulla Parisiin, oli se bourbonilainen prinssi, jonka tuloa salaliittolaiset odottivat. Maaliskuun 14 ja 15 p:äin välisenä yönä 1804 antoi hän Talleyrand'in ja Fouché'n kehoituksesta osaston rakuunoita syöksyä Baden'in rajain yli ja riistää nuoren prinssin muassaan. Hän tuotiin Parisiin ja asetettiin heti sotaoikeuden eteen Vincennes'issä. Hän kielsi olleensa minkäänlaisessa yhteydessä salaliiton kanssa, mutta myönsi emigranttina kantaneensa aseita isänmaata vastaan, myönnytys, jonka seurauksena — sen hän tiesi — oli oleva kuolema. Jo samana yönä, jolloin tuomio lankesi, hän aamunkoitteessa vietiin ulos linnasta muurin juurelle; lyhty sidottiin hänen rintaansa, jotta miehillä hämärässä oli jotakin, johon sopi tähdätä, ja silmänräpäyksessä viimeinen Condé vaipui maahan sotamiesten ampumana.
Kuinka suuri osa Talleyrand'illa ja Fouché'lla lieneekin ollut Enghien'in herttuan kuolemaan, Bonaparte kuitenkin yksin on siitä vastuunalainen. Eikä hän yritäkään vierittää vastuuta päältään. Illalla ennen teloitusta hän oli Malmaison'issa ollut meluavan rattoisalla päällä ja sitten äkkiä muuttuneena vaieten istahtanut shakkia pelaamaan rouva Rémusat'n kanssa. Syvää hiljaisuutta häiritsivät ainoastaan nappulain liikkeet, kunnes hänen äkkiä kuultiin hiljakseen lausuvan muutamia lempeyttä ja sääliä esittäviä säkeitä Corneille'n "Chinasta" ja Voltaire'in "Alzirestä"; samana yönä hän lähetti erään valtioneuvoksen Vincennes'iin puhuttelemaan vankia, mutta se oli jo liian myöhäistä. Saatuansa tästä tiedon sulkeutui hän useiksi tunneiksi kirjastoonsa. Seuraavana päivänä hän pysyi vaiti syviin ajatuksiin vaipuneena: noustaessa pöydästä sanoi hän käheällä äänellä: "Kaikessa tapauksessa nähdään, mihin kykenemme, niin että vast'edes jättävät meidät rauhaan". Koko illan hänen ajatuksensa, puhuessaan maailman historiasta ja sen johtavista miehistä, kiertelivät saman asian ympärillä. "Suurta miestä täytyy tuomita hänen tekojensa kokonaisuuden eikä jonkun yksityisen teon mukaan." Mutta vaikkapa hän olisi osannut esittää kuinka monta järkisyytä hyvänsä tekonsa puolustukseksi, avonaiseksi jää kuitenkin kysymys, tunsiko hän omantuntonsa levolliseksi; sitä kenraalia, joka oli ollut esimiehenä sotaoikeudessa, hän sittemmin karttoi niin paljon kuin mahdollista. "Hänen läsnäolonsa on minulle epämieluinen; en pidä niistä muistoista, joita hän minussa herättää."