Samaan aikaan kuin Bonaparte esitti konkordaatin lakiasäätävälle kokoukselle, jätti hän sille ehdotuksen laiksi julkisesta opetuksesta ja uudesta arvojärjestyksestä, kunnialegioonasta. Siitä syntyi kaikenlaista kiistaa, koska pelättiin, että siinä oli alku uudelle aatelistolle, ja tasavaltalaiset esittivät monenmoisia vastaväitteitä. Hän vastasi niihin: "Olen varma, ettei minulle voida osoittaa mitään tasavaltaa, ei muinaisuudessa eikä myöhemminkään, jossa ei olisi ollut sellaisia ansiomerkkejä. Niitä sanotaan rojuksi tai pilaksi; olkoon, mutta semmoisilla turhuuksilla ihmisiä johdetaan." Kuten Bonaparte jokaisessa tilaisuudessa teki kaikkensa todistaakseen valtansa yhteiskunnallista ja porvarillista luonnetta, niin hän nytkin määräsi, että sama ansiomerkki oli annettava sekä siviili- että sotilasansioista, ja nimitti uuden tähden ensimäiseksi suurkansleriksi oppineen luonnontutkijan Lacépéde'n. Antamalla saman merkin kaikille virka-asteille, kenraaleille niinkuin alhaisillekin, hän myös noudatti tasa-arvoisuuden periaatetta. Ilman muuta oli nyt kunniamerkki annettava todellisesti ansiokkaille katsomatta virka-arvoon tai säätyyn.
Toinen lakiehdotus, opetusta koskeva, meni sitävastoin helposti läpi. Ja kuitenkin Bonaparte juuri tällä opetusjärjestelmällään sai valtansa nouseviin sukupolviin paljon vaikuttavammaksi kuin mikä hänellä oli oman aikansa kasvatteihin. "Kun nyt perustan opetuskunnan", sanoi hän valtioneuvostossa, "on minulla päätarkoituksena luoda siitä keino johtaa valtiollisia ja siveellisiä mielipiteitä". Järjestäessään opetustointa hän piti vähemmän silmällä tieteen kuin valtion etuja. "Ranskassa ei tule koskaan olemaan mitään valtiollista lujuutta, ellei jo lapsuudesta opita tietämään ollaanko tasavaltalaisia, rojalisteja, katolisia tai ateisteja." Koko koululaitos saa ankarasti sotilaallisen leiman; vapaasta persoonallisesta kehityksestä ei ollut puhettakaan Ranskan kouluissa; kaikki tähtäsi vain jokaisen persoonallisen omituisuuden poistamista, mekaanisen tasa-arvoisuuden asettamista individuaalisen erityisyyden sijaan.
Siinä katkismuksessa, jonka Bonaparte joku vuosi myöhemmin toimitutti kouluissa käytettäväksi ja joka vuosi vuodelta päntättiin tuhansien ja taas tuhansien ranskalaisten lapsien päähän, oli sen osaston jälkeen, jossa puhutaan velvollisuuksista Jumalaa ja kirkkoa kohtaan, seuraava pykälä: "Velvollisuutemme vaatii meiltä rakkautta, kunnioitusta, kuuliaisuutta ja uskollisuutta keisariamme Napoleonia kohtaan, sotapalvelusta ja säädettyjen verojen maksamista keisarikunnan ja valtaistuimen varjelemiseksi ja puolustukseksi… Sillä hänet on Jumala… tehnyt hallitsijaksemme, kaikki-valtansa välikappaleeksi, kuvaksensa maan päällä; hänet on hän nostanut vaikeissa oloissa julkisen jumalanpalveluksen uudestaan asettajaksi ja esi-isiemme pyhän uskonnon suojelijaksi."
Se ehdoton kuuliaisuus ja alamaisuus, johon Bonaparte opetuskoneistollaan tahtoi kasvattaa ranskalaiset, näytti hänestä sitä välttämättömämmältä, kun oleva aika siinä kohden ei likimainkaan vastannut hänen vaatimuksiansa. Hänen pyrkimyksensä itse johtamaan kaikkia ja kokoamaan kaikki langat omaan käteensä nosti monta levotonta päätä ankaraan puolustukseen; se ilmeni senaatissa ja tribunaatissa, lainsäätäjäkunnassa sekä näiden ulkopuolellakin. Bonaparten luja, mahtipontinen hallitus oli sekä jakobinien, terroristien että rojalistien silmätikkuna, sillä väestö hengitti päivä päivältä vapaammin hänen varman johtonsa alaisena, ja tunto, että hän täydellisesti oli toteuttanut kaikki toiveet, jotka häneen oli isänmaan pelastajana pantu, laski yhä lujemman perustan hänen asemalleen. Hänen vihollisistaan olivat rojalistit vaarallisimmat; he olivat eläneet siinä uskossa, että Bonaparte vain raivaa tien Bourbon'eille, joihin he vielä olivat kiintyneinä melkein uskonnollisella kiihkolla. Kuinka vähän he olivat oppineet vallankumouksesta ja sen mullistuksista, nähdään kirjeestä, jonka kruununtavottelija, Provence'in kreivi Ludvig, Ludvig XVI:n veli, kesällä 1800 kirjoitti ensimmäiselle konsulille:
'Herra kenraali! Olette jo varmaankin aikoja sitten ollut vakuutettu saavuttaneenne minun kunnioitukseni.
Jos epäilisitte kiitollisuuttani, niin osoittakaa sitten itse mihin asemaan tahdotte asettua; määrätkää itse ystävienne kohtalo. Olen ranskalainen periaatteiltani; sitä lempeyttä, joka on minussa myötäsyntyinen, on järki käskevä minun osoittaa entistä suuremmassa määrässä.
Lodin, Castiglione'n ja Arcole'n voittaja, Italian valloittaja ei voi pitää haihtuvaa mainetta korkeampana kuin todellista kunnioitusta.
Te kuitenkin hukkaatte kallista aikaa: me voimme turvata Ranskan rauhan. Sanon me, sillä tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi minä tarvitsen kenraali Bonapartea, eikä hän voi saada mitään aikaan ilman minua.
Herra kenraali! Euroopan silmät katsovat teihin, kunnia odottaa teitä, ja minä halajan antaa kansalleni rauhan.
Ludvig.'