Keisarin pääkortteeri oli aina hänen välittömässä läheisyydessään. Hänen matkavaununsa oli laitettu niin, että hän niissä voi maata: Berthier tai Murat ajoi aina hänen kanssaan, suurmarsalkka Deuroc'in ja ylitallimestari Caulaincour'in ratsastaessa aivan rinnalla ajutanttien, ordonanssiupseerien, pashien ja kahden ratsujääkärin seuraamana; nämä kuljettivat nahkalaukkuja, joissa säilytettiin karttoja ja papereita. Vartijoina oli osasto kaartin ratsujääkäreitä. Kun vaunut pysähtyivät ja keisari astui ulos, muodosti heti neljä jääkäriä pistimet kivääreissä neliön hänen ympärillensä, ja se liikkui eteenpäin minne keisari menikin. Näihin liittyivät tallimestari ratsupalvelijoiden ja 7-8 keisarin varahevosen kanssa, jos hän halusi kulkea ratsain. Kaikkialla, mihin pääkortteeri sijoitettiin, hankittiin heti työhuone. Keskellä lattiaa olevalle pöydälle levitti topograafisen toimiston tirehtori sotanäyttämön kartat ja merkitsi neulojen nenissä olevilla erivärisillä lipuilla eri asemat. Nurkkaan asetettiin pöytiä keisarin neljää salakirjuria varten; hänen käydessään edestakaisin lattialla karttoja tutkien ja sanellen käskyjänsä oli näillä täysi työ niiden kirjoittamisessa, sillä Napoleon puhui niin hurjan nopeasti, että heidän täytyi keksiä jonkinmoinen pikakirjoitus voidaksensa saada kaikki paperille.

Napoleonilla oli se sotapäällikölle kallisarvoinen ominaisuus, että hän osasi mukautua oleviin oloihin. Hänen ateriansa olivat aina sangen nopeasti suoritetut semminkin sotaretkillä; päivällinen kesti vain neljännestunnin. Heti klo 6-7 illalla hän meni levolle ja nukkui klo 1:en; makuuhuoneen oven edessä makasi öisin aina hänen henkimamelukkinsa Rustan. Sitten hän nousi ja ryhtyi työhön tulevaa päivää varten pikaisesti sanellen käskyjä, lähettäen ja vastaanottaen ordonansseja. Jos joukot yöllä ennen taistelua makasivat taivasalla, lähti keisari usein ulos paikkaa katselemaan. Hän pysähtyi milloin sinne milloin tänne, puhelemaan vartiomiehen kanssa, lämmittelemään käsiänsä nuotiotulen edessä, kyselemään miehiltä, mitä ne keittivät padassa, juttelemaan heidän urotöistään jossakin taistelussa; hän tunsi tuhansien nimet, kertoi heille tuumiansa, kuinka hän aikoo lyödä viholliset tulevassa taistelussa, nauroi heidän vastauksilleen ja pilailuilleen ja oli niistä huvitettu. Näillä kävelyillä tuli oikein näkyviin se ihmeteltävä, tuttavallinen suhde, joka oli olemassa mielevän, arvostelevan ranskalaisen sotamiehen ja "pienen korpraalin" välillä, jonka ruumiillisen ja henkisen etevämmyyden edessä täytyi taipua. "Teissä on kaiketi joku kaira höltynyt", sanoi hänelle eräs krenatööri Eylau'n taistelun edellä, "kun olette vienyt meidät näille kirotuille teille." — "Maltapas, ystäväni, neljässä päivässä olette kortteerissa". — "Olkoon menneeksi! Mutta jos kestää kauvemmin, on paras, että pidämme itsestämme huolen."

Napoleon alkoi hyökkäyksen säännöllisesti klo 5 aamulla ja etsi reservin läheisyydestä paikan, mistä hänellä oli vapaa näköala yli taistelutantereen. Kävellen edestakaisin hän seurasi tappelun kulkua, jutteli lähimmäisten kanssa, otti vastaan raportteja ja lähetti käskyjänsä, joskus lisäten niihin pontevia kehoituksia "hakkaamaan päälle". Yleensä hän ei myöntynyt apujoukkojen lähettämiseen. Taistelu kesti klo 4:än j.pp.; silloin astui keisari ratsun selkään, ja kaikki tiesivät mitä se merkitsi. "Nyt on piru merrassa", mutistiin riveissä. Levähtyneistä reservijoukoista kajahti äkkiä huuto: "Eläköön keisari!" Se vyöryi hänen edellään aina sotamiesriveihin, voitti itse taistelumelun ja kauhistutti vihollisen, joka korvat kuumina 11 tunnin taistelun jälkeen tiesi, että nyt oli tulossa päähyökkäys, aavistamatta mihin se iskee. "Eläköön keisari!" Tämän hurmaavan innostuksen huudon kaikuessa korvissaan taistelevat joukot näkivät voittoisan pienen korpraalin hyvin tunnetun muodon ratsastavan esille; milloin hän pysähtyi kiittääksensä osastoa uljuudesta, milloin kutsuaksensa esille miehen mainitsemalla hänet nimeltä ja kiinnittääksensä kunnialegionan ristin hänen rintaansa; hänen tultuaan taistelulinjalle oli voitto aina saavutettu, ja pieni korpraali oli entistä enemmän omiensa jumaloima ja vihollisten pelkäämä.

On säilynyt eräitä piirteitä Napoleonin käytöksestä upseereitaan kohtaan ja hänen kyvystään kannustaa heitä taistelussa. Kun hän esim. Friedland'in taistelussa antoi Ney'lle käskyn hyökätä venäläisten vasempaan siipeen, tarttui hän tämän käsivarteen, vei hänet syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja. Samalla hetkellä kun Ney lähti, huusi hän niin että tämä ja kaikki muut kuulivat: "Katsokaa Ney'tä! Nyt hän on leijona!"

Mutta mitä lähemmäksi Napoleonia tultiin, sitä vähemmän varmaankin oli aihetta jumaloimiseen. Hän oli konsulaatin päivinä, suurimpana ja onnellisimpana aikanaan, jolloin hänen ja Ranskan harrastukset olivat yhteiset, koonnut ympärilleen kaikkien suuntien etevimmät miehet, hän oli uupumaton tietojen hankkimisessa, kysymysten pohtimisessa ja vastustuksen herättämisessä, saadakseen jokaisen puolen asiasta mahdollisimman tarkoin valaistuksi. Mutta mikäli hänen valtansa kasvoi, mikäli hän suunnitelmiensa täsmällisyyden ja alituisten voittojensa kautta tuli yhä enemmän varmennetuksi siinä uskossa, että hän kaikilla aloilla oli jotakin aivan ainoanlaatuista, sikäli nämä olot muuttuivat. Hän poisti vähitellen kaikki kelvolliset ja itsenäiset miehet ja kokosi armeijan ulkopuolella ympärilleen pelkkiä nollia, jotka orjallisesti noudattivat hänen käskyjänsä. "Tämä hyvä kone", hän sanoi viitaten otsaansa, "on hyödyllisempi kuin kaikki taitavimpien ja kokeneimpien miesten neuvot". Siten hänen onnistui vähitellen kokonaan eristyttää itsensä. "Kaikki hänen ympärillänsä pysyivät peljästyneinä ja passiivisina. Koetettiin arvata orakelin tahtoa, ja se suoritettiin arvelematta."

Despootisesti hallitussa valtiossa varmaankaan eivät parhaat luonteet kokoonnu kaikkivaltiaan hallitsijan ympärille. Jokainen tarkkanäköinen vallanpitäjä, jolla on ehdottomasti hallussaan useimpien elämänetujen jakaminen, varmaankin saa katkeroita kokemuksia kanssaihmistensä vaikuttimista, semminkin Ranskan vallankumouksen synnyttämissä oloissa, jolloin kaikki intohimot pääsivät valloilleen ja jolloin elämänhalu ilmeni ilman minkäänlaisia uskonnollisten käsitteiden tai sosialisten traditsionien ja muotojen esteitä. "Olla kunnon mies", sanoo Shakespeare, "on olla yksi tuhannesta." Napoleonilla ei ollut eikä hänelle tullut parempia ajatuksia ihmisistä. Hänen käsityksensä on, "että ystäviä tulee kohdella muistaen, että niistä jonakuna päivänä saattaa tulla vihollisia". Hän oli viimeiseen saakka tunteittensa puolesta korsikalainen, kiitollinen jokaisesta hyväntahtoisesta ajatuksesta tai teosta, pitäen niitä erinomaisen tarkassa muistossa, mutta luonnostaan kostonhimoinen ja äreä jokaiselle vihamielisyyden ja nurjuuden ilmaisulle. Hänen älynsä sai hänet kuitenkin usein salaamaan tämän, mutta sitävastoin anteliaasti ilmaisemaan kiitollisuutensa. Augustuksen anteeksiantavia sanoja Cinnalle, joka useampaan kertaan oli nostanut kapinanlipun, sanoja "Olkaamme ystäviä, Cinna" Napoleon piti, kuten hän itse sanoi, "tyrannin viekkautena. Ja minä hyväksyn oveluutena sen, mitä pidän lapsellisuutena, silloin kun se on olevinaan tunnetta", lisäsi hän.

Joskin hänen jalomielisyyttänsä, joka kyllä saattoi anteeksikin antaa, kuitenkaan mitään unhottamatta, täytyy pitää laskelmataidon seurauksena, emme kuitenkaan saa jättää huomaamatta, että cesarismin luonteeseen kuuluu jonkinmoinen laupeus. Todellinen Caesar on siksi suuri, että hän voi välinpitämättömästi katsella vihollisiinsa. "Todellakin se todistaa inhimillistä heikkoutta, kun tahdotaan asettua minua vastaan." Siinä keisarin omat sanat. Hän oli kerrassaan vakuutettu, ettei mikään voinut häntä kukistaa.

Napoleonille ei ollut ystävyyden tunne vieras, ja hän sanoo itse, että elämässä on hetkiä, jolloin on halu keventää sydäntään myötätuntoiselle ystävälle. "Olen nähnyt hänet hyvänä, todella hyvänä", sanoo kenraali Marmont, "ja vaikka sitä yleisesti ei uskota, kykenevänä liittymään lämpimillä ja kestävillä tunteilla niihin, jotka sen ansaitsivat." Hänen todelliset ystävänsä tavataan tietystikin hänen omassa säädyssään, sotilassäädyssä. Lannes oli ehdottomasti se, joka oli hänen sydäntänsä lähinnä, ja hän, Junot ja kenraali Rapp puhuivat aina hänelle suunsa puhtaaksi. Kunnian Eylau'n voitosta Napoleon julkisesti myönsi Murat'lle ja sai vähän myöhemmin sen johdosta Lannes'ilta seuraavan kirjeen: "Augereau ja minä olemme otelleet enemmän kuin hän! Luuletko, että minä annan riistää itseltäni ainoatakaan voitonpalmua? En, en, ei edes tuon kirjavan kukon, lankosi hyväksi, joka tulee voiton jälkeen pöyhistellen ja kukkokiikaa laulaen." Lannes, tuo "suuri lapsi", joksi häntä keisari sanoi, oli ainoa hänen kenraaleistaan, joka yhä sinutteli häntä ja jonka mielipide sotilasasioissa hänestä oli jonkin arvoinen. On usein kerrottu, vaikka väärin, ettei keisari koskaan lausunut mitään kiittävää sanaa kenraaleillensa tahi myöntänyt heille ansaittua kunniaa. Päinvastoin saivat he jokaisen taistelun jälkeen keisarilta erityisen kirjeen, jossa annettiin tunnustus heidän hyvästä toimestansa. Davout'lle, joka Auerstädt'in luona oli taistellut vihollisen päävoimaa vastaan, hän kirjoitti: "Ihailen kaikesta sydämestäni teidän kaunista esiintymistänne. Lausukaa kiitokseni kenraaleillenne. Ne ovat ainaiseksi saavuttaneet kunnioitukseni ja kiitollisuuteni." Masséna, joka ahneudessaan harjoitti enemmän vilppiä ja petosta kuin yksikään muu kenraali, rohkeni keisarin ankariin sanoihin: "Sinä olet maan suurin rosvo", vastata nöyrimmästi kumartaen: "Teitä, Sire, lukuunottamatta". Mutta hänestä antoikin Napoleon arvostelun: "Massénalla on sotilaallinen kyky, jonka eteen täytyy polvistua: täytyy unohtaa hänen vikansa, sillä itsekullakin on omansa."

Kuitenkin ainoastaan ani harva oli tämmöisessä suhteessa mahtavaan hallitsijaan. Useimmille niistä, jotka arkielämässä seisoivat häntä lähellä, hän oli peljätty, korkein yliherra. Ja mikä yliherra! Ei missään vapautta tai lepoa, ei missään tilaisuutta mihinkään mukavuuteen tai pääsemään hänen kotkansilmäyksestään. "Jokaisessa ministeriössä hän tietää asioista enemmän kuin itse ministeri, jokaisessa departementissa enemmän kuin departementin päällikkö." Kun hänelle annetaan yleiskatsaus asevarastosta pohjoisrannikolla, jossa on tuhansittain tykkejä, hän sitä vähän silmäilee ja lausuu: "Muutoin on kaikki oikein, mutta kaksi tykkiä on unohdettu. Ne tapaatte Ostende'ssä maantiellä kaupungin takana." Hänellä oli koko armeijansa päässään, upseerien nimet, miehistön kokoonpano, joukko-osastojen voima. Hän saattoi suunnattoman muistinsa avulla viitata raporttien virheisiin, joiden perille pääsemiseen asianomaiset virastot tarvitsivat päiväkausia.

Tyytymättömyyttä tähän ankaraan herraan, joka säälimättä käytti kaikkien voimat ja itse uupumattomalla työllä ruhjoi kaikki muut, oli kyllä olemassa, mutta sitä pidätti alussa ihailu, sittemmin pelko. "Tämä kauhea ihminen", kirjoittaa meriministeri, "on meidät kaikki kahlehtinut; hän pitää kaikkien mielikuvituksen kädessään, joka on milloin samettinen, milloin teräksinen." Jo varsin nuorena, hänen tutkivassa katseessaan oli jotakin kauhistuttavaa, ja ensimäinen välitön tunne, joka hänestä yleensä saatiin, oli pelko. "Tuo saatanan ihminen", sanoi hänestä kova ja raaka kenraali Vandamme vielä 1815, siis silloin kun onni jo oli kääntynyt häntä vastaan, "vaikuttaa minuun kuin noituus, jota en voi selittää. Se menee niin pitkälle, että kun minä — joka en pelkää Jumalaa enkä paholaista — lähenen häntä, olen vähällä vavista kuin lapsi. Hän voisi saada minut menemään neulansilmän läpi tai syöksymään tuleen." Ja kaikki nuo kenraalit, kaikki nuo virkamiehet olivat nähneet tämän vieraan miehen, jonka kielikin aina vivahti italialaiseen, raatavan eteenpäin, kulkevan syrjäytettynä upseerina Parisissa, kukistavan toisen puolueen toisen jälkeen ja vihdoin asettuvan Ranskan vanhalle valtaistuimelle. Jokainen luuli itsellään olevan saman oikeuden kuin hänellä. "Moreau, Bernadotte ja moni muu", sanoi Napoleon, "eivät antaneet minulle anteeksi hyvää onneani. Ei ollut ainoatakaan kenraalia, joka ei pitänyt itseänsä yhtä oikeutettuna kruunuun kuin minua. Olen sentähden pakosta kovin ankara heille. Jos rupeisin heille tuttavalliseksi, kyllä heillä pian olisi osansa vallasta ja valtion rahoista. Ne eivät minusta pidä, mutta ne pelkäävät minua, ja se riittää. Minä käytän heitä armeijassa ja annan heille päällikkyyttä, mutta pidän heitä myös silmällä. Ne ovat tahtoneet vapautua ikeestäni, ne tahtoivat silpoa Ranskan liittovaltioihin. Yksi sana minun puoleltani riitti tuuman kukistamiseksi. Niin kauvan kuin voitan, niistä ei ole vaaraa, mutta jos joudun tappiolle, ne ovat ensimäiset, jotka minusta luopuvat. Ulos- ja sisäänpäin hallitsen ainoastaan sillä, että minua pelätään; jos luovun tästä järjestelmästä, olen pian hukassa."