Eikä Napoleon koskaan ollut suurempi kuin vaaran ollessa kynnyksellä. Turkki ei jaksanut, kuten hän oli toivonut, saada aikaan mitään vauriota Venäjälle; Preussi ei suostunut hänen rauhanehdotukseensa ja teki Venäjän kanssa uuden liiton, jonka mukaan Englanti, Ruotsi, Tanska ja Itävalta piti saataman suostumaan yhteiseen esiintymiseen häntä vastaan; viimemainittu valta rupesi jo varustautumaan. Mutta kaikilta tahoilta uhattuna ja vihollisen ollessa välittömässä läheisyydessä hän loi uusia suunnitelmia, välitteli uudestaan Turkin kanssa, jopa sopi Persian lähettilään kanssa, joka etsi hänet täältä, että shaahikin katkaisisi kaiken yhteytensä Englannin kanssa, ottaisi sen tavarat takavarikkoon, yllyttäisi afganilaiset sitä vastaan ja lähettäisi sotajoukon Intiaan.

Maaliskuun 12 p:nä ranskalaiset rupesivat piirittämään Danzig'ia ja Napoleon odotti vain tämän kaupungin kukistumista ja apujoukkojen saapumista Italiasta ja Ranskasta "iskeäksensä mahtavan nuijanlyönnin", kuten hän sanoi. Toukokuun 26 p:nä täytyi Danzig'in antautua, ja kaksi viikkoa sen jälkeen koko Ranskan armeija lähti liikkeelle. Marssittuaan neljä päivää kahakoiden Napoleon oli saanut Bennigsen'in kierrokseen ja 14 p:nä suoritettiin ratkaiseva taistelu Friedland'in luona. Venäläiset menettivät 30,000 miestä, niistä 25 kenraalia, ja 80 tykkiä. Samana päivänä Murat, Soult ja Davout löivät preussiläiset Königsberg'in luona. Sota oli lopussa.

Kahdeksan päivää taistelun jälkeen suostuttiin aselepoon Ranskan ja Venäjän kesken. Tsaari oli katkeroittunut Englantia kohtaan sen velttouden ja varovaisuuden tähden, ja hänen suuttumuksensa oli joutunut kiehumapisteeseen, kun tuo "kaupustelijakansa" oli kieltänyt Venäjältä kovin tarpeellisen 6 miljoonan punnan lainan. Sangen suuri puolue, semminkin upseereissa, vastusti kaikkea sekaantumista länsi-Euroopan asioihin, ja tsaarin lähimmät neuvoivat häntä säästämään voimiansa tulevaisuuden varalle ja suostumaan Napoleonin tarjoamaan rauhaan. Kesäkuun 25 p:nä molemmat hallitsijat kohtasivat toisensa upeassa teltassa keskellä Njemen'iä. Toista tuntia he keskustelivat ilman vieraita miehiä. Tsaarin ensimäiset sanat heidän yhtyessään sanotaan olleen: "Minä vihaan englantilaisia niinkuin te itse ja olen mukana kaikissa yrityksissänne heitä vastaan." — "Siinä tapauksessa rauha on tehty!" kuului Napoleonin vastaus.

Eikä syntynyt ainoastaan rauha, vaan vieläpä ystävyys ja liitto. Napoleon pani kaiken rakastettavaisuutensa liikkeelle, ja lopuksi tsaari kerrassaan hurmaantui siihen mieheen, joka oli hänet voittanut. Hän tunnusti Josefin Neapelin, Louis'n Hollannin ja Jerôme'in Westfalin kuninkaaksi. Tämä uusi valtakunta muodostettiin erityisesti niistä maista Elben länsipuolella, jotka Preussin täytyi luovuttaa. Saksi, jonka kanssa Napoleon jo joulukuussa oli tehnyt rauhan, korotettiin kuningaskunnaksi ja sai preussiläisen Puolan Varsovan suurherttuakunnan nimellä. Englantiin nähden tehtiin vaatimus, että sen piti antaa takaisin kaikki 1805 jälkeen tehdyt valloituksensa ja myöntyä meren vapauteen saaduksensa siitä Hannoverin takaisin. Jos Englanti ei tähän suostuisi, velvoittautui Venäjä salaisessa sopimuksessa avustamaan mannermaan sulkemista ja Ranskan kanssa pakottamaan Itävallan, Portugalin, Tanskan ja Ruotsin tekemään samoin.

Koko kekkerit oli pitänyt Preussin maksaa. Turhaan oli kaunis Louise-kuningatar, huolimatta kaikista nöyryytyksistä, joita Napoleon julistuskirjoituksillaan oli hänelle tuottanut, persoonallisesti vedoten häneen koettanut hankkia maallensa lievempiä rauhanehtoja. Mahtava imperaattori oli saavuttanut sen, mitä hän jo vuodesta 1801 oli pyrkinyt löytämään, mahtavan liittolaisen Englantia vastaan. Nyt oli ainoastaan kaksi mannermaan valtiasta: kun Englanti oli murjottu, saattoi kamppaus näiden kahden kesken alkaa.

II.

Kohtalon mies. — Perhe Bonaparte. — Espanja. — Rooman kuningas.

Semmoinen mies, joka on asettanut maailman valloittamisen tarkoitusperäkseen tai uskoo järkähtämättömän kohtalon säätäneen hänelle tämän tehtävän, ei voi suurestikaan piitata ihmisonnesta ja ihmishengestä. Hänen suunnitelmiensa suuruuden rinnalla kaikki muu supistuu pieneksi; mitä nopeammin hän rientää tarkoitustensa perille, sitä vähemmin hän huomaa, mitä hän matkallaan tallaa ja turmelee. Ja se, joka himoten haluaa ainoastaan yhtä, joka keskittää kaikki voimansa ja luulee itseänsä kohtalon määräämäksi saavuttamaan tätä yhtä, hän pitää varsin luonnollisesti ihmiset ja inhimilliset olot pelkkinä keinoina päämaaliin pääsemiseksi tai esteinä, jotka on voitettava tai säälimättä ruhjottava. "Onko valtiomies luotu olemaan tunteellinen? Eikö hän ole kokonaan vieras henkilö, joka aina seisoo yksin toisella puolella, maailman ollessa toisella puolella?" Tämmöinen oli Napoleonin käsitys valtiomiehestä, ja se käy täydellisesti yhteen sen kanssa, mitä hänestä lausui eräs suurimmista ihmistuntijoista, ruhtinas Metternich: "Hän pitää itseänsä olentona, joka seisoo eristettynä maailmassa ja on luotu hallitsemaan sitä ja johtamaan kaikkia muita mielensä mukaan. Hän tahtoo herättää maailman kaaokselta, hän tahtoo sitä johtaa rauhaa rakastavana, lempeänä hallitsijana, 'kruunattuna Washington'ina', mutta maailman täytyy tulla onnelliseksi hänen päänsä mukaan, ja tämä tarkoitus, sanoo hän itse, ei ole todennäköisesti saavutettavissa muutoin kuin yleisellä yksinvallalla, ja siihen päästäksensä täytyy kamppailla elämästä ja kuolemasta."

Mutta Napoleon unohti, että sota synnyttää sotaa ja että se, joka kylvää tuulta, niittää myrskyä. Inhimillisen tunne-elämän muutamat puolet olivat hänelle, puolivillissä Korsikassa syntyneelle nerolle, jolla oli kostonhimo veressään, täydellisesti vieraat ja pysyivät yhä hänelle suljettuna kirjana. Hän tunsi sen itse; se käy ilmi, kun hän St. Helenassa lausuu ihastuksensa Kristukseen, joka oli saanut kuolemansa jälkeen opetuslapsensa tekemään hänen tahtonsa ja pitämään hänen käskynsä; hän katsoi tsaarin ja sultaanin olevan siinä kohden edullisemmassa asemassa kuin hän, että ne hallitsivat omiatuntoja maissansa: hän käsittää, että ulkopuolisella vallalla, joka on mielten herrana, on suurempi valta ja auktoriteetti kuin sillä, joka on ruumisten herra; "hän tuntee itsensä onnelliseksi Egyptissä, jossa hän, ollen sivistyksen suistavista ohjaksista vapaana, itse esiintyy jumalallisena lähettiläänä, mutta hän ymmärtää, että sivistyneessä Euroopassa, jossa ihmiset ovat liian valistuneita, ei ole miksikään hyödyksi esiintyä Jumalan poikana." — Ainoastaan yksityisinä, hermostuneen kiihtyneinä hetkinä, esim. brumaire'in 19 p:nä, tuo mystillinen usko, että hän oli kohtalon lähettämä, saattoi hänessä yltyä niin valtavaksi, että se sai peräsimen riistetyksi hänen muutoin niin terveeltä järjeltään, niin että hän puhui sekavasti ja hajallisesti, tietämättä mitä hän sanoi, ja vihdoin sai ilmaa keuhkoihinsa huutamalla: "Seuratkaa minua, sillä minä olen päivän jumala!" Saadaksensa kiinnepisteen omissatunnoissa, sen sielujen valtiuden, joka tuo mukanaan sokean kuuliaisuuden ja uhraavaisuuden, hän oli etsinyt uskonnon tukea, ja oppikirjoissa häntä sanottiin Jumalan kuvaksi maan päällä. Sitäpaitsi hän oli — vaikka turhaan — yrittänyt saada pyhän isän alamaisekseen ja esiintyä kirkon suojelusherrana. "Sanokaa hänelle", kirjoitti hän 1800, "että olen keisarinne, Kaarle Suuri, ja tahdon tulla semmoisena kohdelluksi."

Mutta oli monta tuhatta hänen alamaisissaan, joille Napoleon oli joku korkeampi olento: Ranskan sotamiehet; ei ainoastaan tavalliset sotilaat, jotka tosin eivät olleet liian valistuneita, vaikka suupaltteja ja ivallisia, vaan myös upseerit, korkeammat ja alhaisemmat, luutnantista kenraaliin. "Tiesi mikä meitä vaivasi, mutta me tappelimme kuin hullut", sanoi heistä jälestäpäin yksi. Asia oli se, että hän kävi edellä sillä tavoin, semmoisella kuoleman uhmalla, semmoisella fanaattisella voitonuskolla, että häntä täytyi seurata raivoisalla hurmauksella. Olemme ennen kertoneet, kuinka ihmeellisellä, melkein yliluonnollisella tavalla Napoleon ensimäisenä konsulina osasi vaikuttaa sekä yksityisiin henkilöihin että suuriin joukkoihin, ja tätä omituisuutta hän keisarina oli yhä kehittänyt. Hänen kykynsä järjestää näyttämö ja asettaa itsensä oikeaan valaistukseen ei ilmene missään niin selvästi kuin taistelutantereella.