Moskovan palo merkitsi: "Takaisin". Kaikki unelmat, kaikki pilvilinnat haihtuivat palavan kaupungin savuun. Moskova tuli Napoleonille toiseksi S:t Jean d'Acre'ksi — ja soraläjä se oli samoinkuin jälkimäinenkin.
Odotellessaan tsaarin vastausta Napoleon työskenteli lakkaamatta keksiäkseen muita pelastuksen keinoja kuin takaisinpaluu, joka olisi ilmeinen ja kaikkien nähtävä tunnustus, että hän oli suunnitelmineen ajanut täydellisesti karille. Milloin hän ajatteli maaorjuuden lakkauttamista, siten nostattaakseen orjat herrojansa vastaan, milloin rupeamista Puolan kuninkaaksi ja vanhan Smolenskin palatinaatin jälleenperustamista. Mutta kaikella tällä Napoleon koetti vain salata itseltään kovaa välttämättömyyttä: että oli ainoastaan yksi pelastuksen tie, ja se vei taapäin.
Viisi kohtalokasta viikkoa oli näin kulunut, ja talvi oli tulossa. Venäläiset ihmettelivät, että Ranskan armeija niin kauvan viipyi Moskovassa. "Ne pirun raukat", sanoivat venäläiset sotamiehet, "neljäntoista päivän perästä ne eivät enään kykene kantamaan kiväärejänsä, ja pakkanen panee kynnet tippumaan heidän sormistaan."
Aamulla 19:nä päivänä suuri armeija lähti Moskovasta. Italian varakuningas johti etuvartiostoa, sen jälkeen kulki Ney, sitten keisarin kaarti ja vihdoin Davout. Mortier lähti kaupungista vasta 23 p:nä aamulla räjäytettyään — Napoleonin käskystä — Kremlin linnan ilmaan. Kun venäläiset olivat hävittäneet sen kaupungin, jossa Napoleon toivoi saavansa talvimajan, oli se virittänyt hänessä kaikki pahat vaistot. Kerrotaan, että hän saapuessaan kaupunkiin ja nähdessään varastomakasiinit tulessa oli antanut käskyn ryöstää ja tappaa kaikki, jotka tavattiin: "semmoiset barbaarit eivät ansaitse elää". Nämä käskyt ilmaisevat julmuutta, josta ainoastaan harvoin tavataan jälkeä Napoleonissa, ja ehkä se aiheutui semmoisesta mielenhäiriöstä, jota kerran ennen hänessä olemme huomanneet toisissa oloissa, jolloin kaikki oli kyseessä, nimittäin brumaire'in 19 p:nä. Silloin hän, "puhuttuansa rajusti ja tietämättä mitä sanoi" — jos saamme uskoa hänen veljeänsä Lucien'ia — "antoi kaartille, joka tyhjensi salin, käskyn surmata jokaisen, joka asettui vastarintaan." Mutta silloin oli tätä satunnaista mielenhäiriötä seurannut päättäväisyys ja toimintatarmo; nyt sitä seurasi vain häilyväisyys ja alakuloisuus.
Napoleon oli pannut liikkeelle huhun, että hän kulki lounaaseen (Kalugan tietä) ainoastaan etsiäksensä vihollisen ja voitokkaan taistelun jälkeen palataksensa Moskovaan. Hän oli sillä saavuttanut sen, että Kutusov vetäytyi yhä kauemmaksi taaksepäin, ja siten hän pääsi pari päivää hänen edelleen. Mutta jo lokakuun 24 p:nä 50,000 venäläistä kävi Eugène'in 18,000 miehen kimppuun Malojaroslavetzin luona, mutta ne syöstiin takaisin; tie oli taas avoin, mutta jo seuraavana päivänä Kutusovin koko armeija, 126,000 miestä ja 700 tykkiä, sen taas sulki. Napoleon oli tiedusteluretkellä vähällä joutua kasakkapatrullin vangiksi. Hän kokosi sotaneuvoston, ja Murat, kuten ainakin, ehdotti hyökkäystä, mutta Napoleon itse ja hänen muut kenraalinsa pysyivät lujina päätöksessään välttää yhteentörmäystä ja väistyä pohjoiseen, toisin sanoen antautua valtatielle Smolenskia kohden, samalle tielle, jota myöten olivat tulleet ja jossa maaseutu monien penikulmien alalla oli tyhjäksi puserrettu.
Ilma oli lokakuun viimeisinä ja marraskuun ensimäisinä päivinä kaunis ja aurinkoinen, aamuisin hiukan pakkasta. 1812 vuoden talvi todellakin saapui tavallista myöhemmin; vasta marraskuun 6 p:nä satoi lunta, ja 7 p:nä oli kova 8-12 asteen pakkanen ja lumimyrsky. Armeija oli riittämättömästi varustettu vaatteilla venäläistä talvea varten ja kärsi hirveästi pakkasesta. Sotamiehet eivät jaksaneet enään kantaa kiväärejänsä; pakkasen paleltumat lisäsivät heidän kärsimyksiään, ja nälkä ja vilu sai heidät tylsiksi ja vastustukseen kykenemättömiksi: ken vaan liiaksi loittosi maantieltä ruuan hakuun, sen sieppasivat kasakat, jotka nyt alkoivat parveilla armeijan ympärillä yhtä lukuisina kuin petolinnut ilmassa. Ei ollut enään ihmistunteen merkkiäkään lähimäistä kohtaan. Lievimmin haavoitetut, jotka keisarin käskystä kuljetettiin kuormarattaissa, viskattiin syrjään, kun olivat haittana tiellä. Ei olisi yksikään kurottanut kättänsä isänsä auttamiseksi. Kaikki tuntemisen kyky oli sammunut; ei edes kohtaloa vastaan nuristu. Semmoinen oli yleinen tila, mutta ei saa unohtaa, että ranskalaiset lääkärit ja upseerit, jopa moni sotamies rintamassa, osottivat näissä epätoivoisissa oloissa verratonta sankariutta ja uhraavaisuutta lieventääksensä väkensä ja toveriensa kärsimyksiä.
Mutta se hyvä tästä lumesta oli, että se valkoisella vaipallaan peitti niiden kumppanien ruumiit, joita tuhansittain jo menomatkalla oli kaatunut tienvieriin, ja se peitti pikaisesti nekin, jotka paluumatkalla sortuivat. Ääretön oli tämä hautausmaa, jossa haudat olivat lumesta eikä mullasta. Erään nuotiotulen ääressä peitti lumi yhtenä yönä 800 kuollutta; tykit jätettiin, kun hevoset kuolivat nälkään. Ne teurastettiin heti sotamiesten syötäviksi.
Hitaasti liikkui pitkä jono Smolensk'ia kohti. Mutta Vjasman luona täytyi Davout'n marraskuun 8 p:nä kestää kova taistelu Kutusov'ia vastaan, jolloin hän menetti 4,000 kuollutta ja 8,000 vankia. Matkalla Vjasmasta Smolensk'iin kahakoitiin lakkaamatta, ja yksinomaan Ney'n sankarillisten ponnistusten avulla ranskalaisten onnistui miehittää Smolensk ennen vihollisen tuloa.
Keisari oli alussa matkustanut vaunuissa, mutta pian tiet kävivät mahdottomiksi ajaa, ja hänen täytyi, kuten useimpien kenraalienkin, kävellä jalkaisin. Pieni kävelykeppi kädessään tuon pienen miehen nähtiin puolalaisessa turkissa ja kolmisärmäinen hattu päässänsä vaivaloisesti ponnistavan eteenpäin rajattomilla lumikentillä. Mutta ei ainoakaan piirre hänen valjuissa kasvoissaan ilmaissut mitä hän kärsi. Ei oltu kuitenkaan vielä lopussa. Smolensk'issa, jossa hän oli luullut tapaavansa runsaita varastoja ja kaikki järjestyksessä, häntä odottivat uudet pettymykset. Sillä ne riittämättömät varastot, joita täällä tavattiin, olivat jo ensi päivinä nälkäiset sotamiehet ryöstäneet, ja lisäksi olivat venäläiset pakottaneet siellä majailevan kenraalin, Victor'in, peräytymään, niin ettei enään voitu puolustaa Väinän ja Dnjepr'in välistä tietä.
Mutta enimmin huolestutti Napoleonia Parisista saapunut tieto, hänen vielä ollessa parin päivän matkan päässä Smolensk'ista, tieto salaliitosta, jonka oli saanut aikaan kenraali Malet, joka jo ennen oli juonitellut häntä vastaan; siitä hän nyt näki, kuinka heikolla perustuksella hänen suuri rakennuksensa seisoi. "Ei siis ollenkaan ajatella poikaani Napoleon II:a eikä keisarikunnan laitoksia!" hän huudahti, ja hän ymmärsi nyt, että hänen läsnäolonsa Parisissa oli välttämättömämpi kuin milloinkaan.