Eivätkä toteutuneet hänen toiveensa saada apua Litvan puolalaisten kapinastakaan. Sillä ainoastaan julistamalla Puolan kuningaskunnan uudestaan perustetuksi hän olisi saanut ne puolellensa, mutta sitä hän ei rohjennut tehdä Itävallan tähden.
Kesäkuun 28 p:nä Napoleon saapui Vilnaan, josta tsaari hiljan oli lähtenyt. Hän itse vei keskuskolonnan Barclay'ta vastaan. Macdonald vei vasemman siiven Wittgenstein'iä vastaan Riikaan päin ja Schwarzenberg oikean siiven Bagration'ia vastaan. Mutta venäläiset peräytyivät kaikkialla. Napoleonia poltti halu saada ne pysähtymään, mutta kaikki hänen yrityksensä raukesivat tyhjiin. Heinäkuun keskivaiheilla jouduttiin Drissassa, saman kuun lopussa Vitebsk'issä verisiin yhteentörmäyksiin, mutta ainoastaan yhä peräytyvän vihollisen jälkijoukkojen kanssa. Ja jos olikin selvää, että Napoleonin alikenraalit, semminkin Westfalen'in kuningas, olivat osaksi siihen syypäät, niin ei ollut vähemmän selvää, että keisari itse ei ollut sama mies kuin ennen. Hänen entinen nopeutensa suunnittelujen teossa ja niiden pikaisessa suorittamisessa oli mennyt; mutta mitä kärsimyksiä hän olikaan ruumiillisesti ja henkisesti kokenut, mitä hän olikaan saanut tuta, sitten kun armeija oli lähtenyt Vilnasta! Sillä jo siellä kurjuus oli alkanut. Säännöllinen ruokailu oli aikoja sitten lakannut, leipää ja korppuja puuttui kokonaan; alituinen liharuoka sai sotamiehet sairaiksi; punatauti tempasi niitä sadottain pois joka päivä, ja sietämätön helle raskailla, pölyisillä teillä uuvutti heidät, niin että he tuskin voivat liikkua; moni kaatui kuolleena maahan, toiset asettivat kiväärinpiipun otsaansa vasten ja läpäisivät päänsä kuulalla. Tuhansien ihmisten ja kurjien hökkelien katto-oljilla ruokittujen, nääntyneiden hevosten ruumiit viruivat teillä ja ojissa ja saastuttivat ilman hajullaan. Kaikkien näiden kärsimysten näkeminen ja kova kuumuus vaikutti hirveästi Napoleoniin, joka jo entuudesta sairasti kuumetta ja erästä tuskallista alusvikaa, joka teki hänelle miltei mahdottomaksi astua ratsun selkään. Hän kävi levottomaksi ja hermostuneeksi, ja joskus näytti siltä kuin hän olisi menettänyt sen etevämmyyden, joka hänellä aina oli sodassa ollut.
Kuitenkin hän nyt seisoi melkein siinä kohdassa, johon hän ensimäisen vuoden sotaretkellä alkuperäisesti oli aikonut päästä, Venäjän valtakunnan portilla Väinän ja Dnjepr'in välillä. Mutta yksin marssi Litvan kautta oli vaatinut armeijan kolmannen osan ja 10,000 hevosen menettämisen. Sittenkään Napoleon ei voinut lopettaa sotaretkeä ilman voittoa, joka palauttaisi lamaantuneiden joukkojen rohkeuden ja uudestaan virittäisi niissä uskon, että häntä ei voi mikään vastustaa. Hänen täytyi itse päästä selville sen ajatuksen varmuudesta, joka häntä ehkä kiusasi, että hänen onnentähtensä nyt oli sammumaisillaan. Vitebsk'istä alkain maaseutu tuli viljavammaksi; kun joukot olivat saaneet levätä jonkun päivän, hän saattoi samota Smolensk'ia kohti. Tämä vanha kaupunki, joka aina oli ollut suuressa maineessa ihmeitätekevistä pyhänkuvistaan, oli varsinaisen Venäjän avain, ja sitä venäläiset eivät mitenkään voisi miekan iskutta luovuttaa hänen haltuunsa. Siellä oli saatavissa hyvät talvimajat, mutta sehän oli pääasia, että siellä seisoi vihollinen, ja kaikki, upseerit niinkuin sotamiehetkin, mutta semminkin ylikenraali, ikävöitsivät taistelua kuten juhlaa.
Mutta täältäkin onnistui venäläisten elokuun 17 p:nä pujahtaa Napoleonin käsistä. Hänen tuima hyökkäyksensä kaupunkia vastaan torjuttiin ja tuotti melkoisia vaurioita, ja täällä hänellä oli taas verinen ottelu vihollisen armeijan jälkivartioston kanssa, joka lähti kaupungista vasta sitten kun tie Moskovaan oli suojattu ja kaikki varastot ja makasiinit sytytetty tuleen. Aution kaupungin näkeminen teki Napoleoniin kaamean vaikutuksen, ja hän ymmärsi nyt, että häntä pakeni koko Venäjän kansa.
Eikä tsaarilta ollut tullut sanaakaan vastaukseksi kaikkiin kirjeisiin ja ehdotuksiin.
"En aio toistaa Kaarle XII:n tyhmyyttä", oli Napoleon sanonut Metternich'ille Dresden'issä. "Kärsivällisyyttä tässä sodassa kysytään." Mutta juuri tätä ominaisuutta Napoleonilla oli kaikkein vähimmän, ja nyt olot pakottivat häntä — vastoin kenraalien toivomuksia — yhä eteenpäin. Oleskelu poltetussa kaupungissa kävi mahdottomaksi, matka taaksepäin oli vaaroja siksi täynnä, ettei armeija itsekään halunnut sille lähteä — idästä toki tuikki lopullisen voiton toivo, ja toivo saada levähtää kaikista ponnistuksista tsaarin pyhässä kaupungissa Moskovassa. Siellä toki oli vihollinen varmasti tavattavissa.
Mutta äsken nimitetty venäläinen ylikenraali Kutusov oli päättänyt pidättää hyökkäävän vihollisen, joka saastutti Venäjän maata, ennenkuin se joutuu pyhään kaupunkiin, ja hän asettui vastarintaan Borodinon luona pienen Moskva-joen rannalla. Syyskuun 6 p:nä alkoi 130,000 ranskalaisen taistelu yhtä lukuisaa venäläistä armeijaa vastaan. Se oli verisin taistelu mitä Napoleon tähän asti oli kokenut — 70,000 kuollutta makasi tantereella ja voitto oli hänen ainoastaan sikäli, että hän piti taistelukentän hallussaan. Itse hän ei ottanut suorastaan osaa tähän taisteluun, hänen käskynsä olivat olleet epämääräiset, ja illan tullen hän — kaikkien hämmästykseksi — oli kovasti kiihtynyt ja näytti väsyneeltä ja ylenmäärin rasittuneelta. Yöllä kuultiin hänen teltastaan suonenvetoista äyhkymistä ja kiivaalla liikutuksella lausuttavan: Moskova! Moskova!
Hän ei voinut enään salata, että hän oli sairas ja että hänen sielunvoimansa sentähden olivat heikentyneet. Vihollisen sotajoukot eivät olleet tuhotut; heissä oli ilmennyt vastustusvoima, jota hän ei ollut ennen tavannut. Mutta olihan hän nyt päämääränsä perillä. Syyskuun 14 p:nä hän loi silmäyksen tuhattornisen vanhan kaupungin yli, ja seuraavana päivänä hän astui Kreml'iin.
Napoleonin hämmästykseksi ei yksikään kaupungin viranomainen saapunut hänen luokseen. Oikea oli siis se vaikutus, jonka hän oli saanut kulkiessaan kaupungin läpi. Se ei ollut valloitettu, vaan autioksi jätetty kaupunki, väliaikaisesti luovutettu viholliselle, se voitiin tuhota, vaan ei valloittaa, sillä siinä se oli ilman puolustusta, kaikille avoinna. Mutta hirveästi pettyivät Ranskan sotajoukot, jotka olivat toivoneet saavansa levätä kestettyjen kauheiden ponnistusten jälkeen, kunnes venäläiset tulisivat vaatimaan takaisin kaupunkinsa. Yöllä heidän tulonsa jälkeen kaupunki rupesi palamaan. Napoleon sai siinä säälimättömässä hävitysohjelmassa, jota venäläiset häntä vastaan käyttivät, tervehdyksen Aasiasta, jossa kaikki oli suuremmoisempaa kuin Euroopassa. Rostopschin, kaupungin kuvernööri, oli antanut sytyttää tulen ylt'ympäri kaupunkia. Oli samanlaista kuin Smolenskissa, mutta paljon laajemmassa mitassa. Kaikki rikkaat varastot, kaikki siedettäväin talvimajojen toiveet haihtuivat sitä mukaa kuin räiskyvät liekit levisivät. Itse Kremlin linna oli tulessa, ja Napoleonin täytyi, harmi ja katkeruus sydämessään, koettaa päästä pois katuja pitkin, joilla oli melkein mahdoton liikkua. Kaikki sammuttaminen oli turhaa. Neljän päivän palon jälkeen oli enemmän kuin kolme neljättäosaa kaupungista tuhkana.
Ja huolimatta kaikista Napoleonin kirjeistä ja rauhanehdotuksista ei mitään vastausta, yhä sama kaamea vaitiolo. Ilmeistä oli, että venäläiset vain odottivat vastustamatonta, valkoista liittolaistaan, kauheata Venäjän talvea — kuten muinoin hollantilaiset odottivat merta — kokonaan tuhotaksensa maahan tunkeutuneen vihollisen.