Ainoastaan vähemmän tarkkanäköiset olivat Napoleonin avioliitosta Itävallan keisarintyttären kanssa luulleet koituvan lopullisen rauhan. Espanjassa leimusi yhä sissisota, turmiollisempana Ranskan armeijoille kuin suurimmat kenttätaistelut, mutta Napoleon, joka vallitsi kaikkia sanomalehtiä, ei sallinut siitä mitään päästä Euroopan tietoon. Hänen huomionsa oli vain kiinnitetty Venäjään ja Englantiin, eikä hän itse salannut, että hän oli kaukana loppumäärästään. Sillä Englannin voima oli ainoastaan silloin kukistettavissa, kun koko mannermaa oli sen kaupalta suljettu, kun siltä oli riistetty kaikki mahdollisuus tavaroittensa myyntiin. Kaikkialla, missä hänen käskyjään toteltiin, oli jo aikoja sitten ollut kielletty Englannin tavaroiden, myöskin siirtomaantavarain tuonti Englannin lipun alla; nyt kiellettiin tuonti puolueettomankin lipun suojassa.
Mutta Venäjä, joka jo oli kärsinyt suuria vaurioita suostumalla Tilsitissä Napoleonin kehoituksesta lakkauttamaan kaiken kaupankäynnin Englannin kanssa, ei tahtonut myöntyä tähän uuteen kauppansa supistamiseen. Kun nyt Itävalta oli joutunut läheiseen liittoon Ranskan kanssa, oli Englanti ainoa valta, joka kykeni tukemaan tsaaria, kun kerran välit rikkoontuivat mahtavan imperaattorin kanssa, ja kun tämä lisäksi oli loukannut tsaaria anastamalla hänen sukulaisensa Oldenburg'in herttuan maan täydentääksensä mannermaan sulkemista, niin Aleksanteri julkaisi ukaasin, joka helpoittamalla merikauppaa puolueettomilla laivoilla — huolimatta tavaran laadusta ja kotipaikasta — raskaasti koski ranskalaisiin ylellisyystavaroihin — viiniin ja silkkiin — joita suurin määrin Napoleonin suojeluksessa oli viety ulkomaille.
Välien rikkoutuminen ei ollut vältettävissä, kumpikin valta ryhtyi varustuksiin; ja kun Napoleon varmuutti itselleen Preussin ja Itävallan avun, sai tsaari puolelleen Ruotsin kruununprinssin Kaarle Juhanan, joksi Napoleonin entistä kenraalia Bernadottea nimitettiin hänen uudessa isänmaassaan, lupaamalla hänelle Norjan.
Ihmeteltävällä kekseliäisyydellä Napoleon osasi saada asialle ulospäin sen leiman, että hän nytkin oli pakoitettu itsepuolustukseen. Mutta samalla hänen sisin ajatuksensa oli, että hän vihdoin nyt saa lyödä ratkaisevan iskun. Joskus nuo rintaan puristetut, hehkuvat mielikuvitukset purkautuivat hänestä esille tavalla, joka tempasi kaikki kuulijat mukaansa. Napoleon puhui tai oikeammin runoili, haaveili kotvan aikaa Ossianin tapaan, kokonaan tunteen valtaamana, hänelle omituisella henkevällä, maalaavalla, tulisella, kuvien ja alkuperäisyyden innostamalla tavalla, Meksikon ja Perun mahtavista valtakunnista ja niitä hallinneiden suvereenien suuruudesta sekä niistä tuloksista, joita ne olisivat voineet maailmalle hankkia… Hän oli ylevä, johtuipa se sitten aiheen valtaavasta suuruudesta tahi siitä, että hänen kaikki sielunvoimansa olivat joutuneet liikkeeseen satunnaisten tapausten vaikutuksesta ja että kaikki koneen kielet värähtelivät yhtä haavaa.
Tämmöiseen kuohuntaan oli Napoleonin saanut keskustelu hänen kenraaliajutanttinsa Narbonne'in kanssa maaliskuun alussa 1812, jolloin sota Venäjää vastaan jo oli päätetty. Silloin hän oli antanut löysät ohjakset mielikuvituksilleen tulevasta sodasta: "Kun kaikki otetaan lukuun, hyvä ystävä, on tämä pitkä kaartotie oikea tie Intiaan. Aleksanteri suuri lähti yhtä kaukaisesta paikasta kuin Moskova päästäksensä Gangesvirralle, sen olen sanonut itselleni Acre'n piirityksen ajoilta saakka. Nyt täytyy minun Euroopan syrjäsopukasta valloittaa Aasia, siten antaakseni Englannille iskun. Ajatelkaapa Moskova valloitettuna, Venäjä voitettuna, tsaari pakoitettuna liittoon tai murhattuna jonkun palatsisalaliiton kautta… sanokaa sitten minulle, eikö ole mahdollista Tiflis'istä lähtevälle ranskalaiselle armeijalle ja sen apujoukoille saapua Ganges'in luo, johon vain tarvitsee koskea hävittääksensä kauppiashengen suuruuden rakennuksen. Sepä olisi 19:nnen vuosisadan jättiläismäinen, mutta sittenkin mahdollinen suurteko." — "Tätä sanoessaan hänen silmänsä säteilevät ihmeellisellä loistolla, ja hän puhuu edelleen, selittää vaikuttimiansa, arvostelee vaikeudet, keinot, mahdollisuudet; hän on inspiratsionin vallassa ja hän antautuu sen haltuun."
Mutta oli hetkiä, jolloin hänessä syntyi epäilys, oliko hän riittävästi valmistunut yrittämään tällaista suurtyötä. Silloin hän saattoi syöksyä ylös työstään ja lausua, että hänen täytyy odottaa vielä kolme vuotta. Mutta sellaiset hetket olivat harvinaisia, eivätkä ne, yhtä vähän kuin hänen kenraaliensa huomautukset, voineet häntä pidättää. "Siitä ei pääse, korkeimmat kenraalit olivat kaikki jo saaneet kyllikseen. Olin kasannut heille liiaksi kunniaa ja arvoa, liian paljo rikkauksia. He olivat juoneet nautinnon maljasta, he vaativat vast'edes lepoa. He olisivat mielellään ostaneet sen millä hinnalla tahansa — kuulkaa, te marsalkat, millä hinnalla tahansa — pyhä tuli on sammutettu."
Imperaattoriinkin vuodet olivat tehneet vaikutuksensa. Hänen elämäntapansa oli yhtä yksinkertainen kuin ennen. Päivällisateria keisarillisessa pöydässä Parisissa kesti vain 10-12 minuuttia; mutta hän oli lihonut, hänen ihonkarvassa oli jotakin väsähtänyttä, jotain kelmeän lihavahkoa, hän oli vähemmän nopea, vähemmän keveäliikkeinen. Jo 1809 hänestä sanottiin, että hän kävi sotaa enemmän velvollisuudesta kuin halusta. Vuonna 1805 hän itse oli sanonut: "Sotaa voi käydä vain jonakin määrättynä ikäkautena. Vielä kuusi vuotta kelpaan siihen, mutta sitten minun täytyy lakata." Nuo kuusi vuotta olivat menneet, mutta vieläkään Napoleon ei voinut ajatella miekan pistämistä huotraan, yksin hänessä pyhä tuli ei ollut sammunut. Sen piti vielä leimahtaa kirkkaaseen liekkiin ennenkuin se tukehtui. "Olen kokenut, kuinka paljon ponnistuksia voin vaatia silmiltäni ja jaloiltani: henkeni tarmolle vaan en tunne mitään rajaa."
Mutta muutamat tarkkanäköisimmät keisarin ympäristössä huomasivat suuren vaaran siinä, että hän vähitellen oli loitonnut armeijastaan. Jäykät hovitavat, semminkin hänen avioliittonsa jälkeen Maria Louise'in kanssa, vaikuttivat tämän; paraatit tulivat harvinaisemmiksi ja menettivät opettavaisen luonteensa, ja keisari rupesi vieraantumaan sotamiehistään, mikäli hän sai suurempia joukkoja liikutellaksensa. Kun hän ensimäisenä konsulina kerran paraatissa jakeli kunniamerkkejä sotureilleen, söivät kaikki hänen pöydässään — upseerit ja sotamiehet — yhdessä hänen vaimonsa, ministerien ja senaattorien kanssa. Eikä semmoista kunniaa koskaan unohdettu. Mutta ne ajat olivat menneet. Kun hän 1812 eräässä paraatissa oli jakanut kunniamiekkoja muutamille upseereille ja sotamiehille, ne kaikki pyydettiin upeisiin päivällisiin ravintolaan, mutta päällystö erikseen ja sotamiehet erikseen. Olihan siinä pidot; mutta ei ollut sama kunnia syödä herkulliset päivälliset keisarin kustannuksella kuin saada yksinkertainen ateria kenraali Bonaparten pöydässä.
Toukokuun lopussa seisoi Napoleonin suunnaton armeija, johon kuului ranskalaisia ja italialaisia, saksalaisia ja hollantilaisia, itävaltalaisia ja puolalaisia, Weichseljoen luona. Se oli jaettu kolmeen pääosastoon: pääarmeija Napoleonin itsensä johtamana, toinen Italian varakuninkaan ja kolmas Westfalen'in kuninkaan komentamana, kaikkiaan reservineen 600,000 miestä ja 1,350 tykkiä. Napoleon, joka jo vuodesta 1808 saakka oli hankkinut tietoja luonnonsuhteista niissä kolkoissa seuduissa, joiden kautta hänen täytyi kulkea, oli suuremmalla tarkkuudella kuin koskaan pitänyt huolta muonituksesta ja varustanut sotajoukkonsa niin, että se kaikkien inhimillisten laskujen mukaan voisi päästä Smolensk'iin asti.
Sillä kauemmaksi itään Napoleon ei aikonut mennä 1812; sotamiehille antamassaan julistuksessa hän sanoo sotaa toiseksi puolalaiseksi sodaksi; hänen tarkoituksensa oli sinä vuonna käyttää edukseen Litvan puolalaisten kapinaa ja vasta 1813 vuoden alussa lähteä Moskovaa kohti. Mutta kohtalo sääsi toisin. Kun hänen äärettömät joukkonsa kesäkuun 24 p:nä alkoivat kulkea Njemen'in poikki ja mahtavana kiilana tunkivat maahan, eivät venäläiset päälliköt, Barclay ja Bagration, rohjenneet kohdata häntä taistelussa. Ja siten sattui niin ihmeellisesti, että hänen ylivoimansa kääntyi hänelle turmioksi. Sillä ainoastaan "kelpo iskulla", kuten Napoleon sanoi, s.o. yhtä ratkaisevalla voitolla kuin Austerlitz'issa, hän saattoi toivoa musertavansa vihollisen päävoiman, joka muussa tapauksessa voisi asettua häntä vastaan, kun hänen joukkonsa olivat uupuneet ja joutuneet harhateille. Hänen ylivoimansa sai siis heikomman vihollisen vetäytymään takaisin, siten estäen Napoleonia pääsemästä siihen ratkaisevaan taisteluun, jota hän halusi.