Napoleon kokosi kuitenkin kaikki käytettävissä olevat joukot luoksensa, ja Italian varakuningas Eugène sai marssiessaan Wien'iin, voitollaan Raab'in luona korvauksen Pohjois-Italiassa kärsimistään tappiosta. Yöllä kesäkuun 4 ja 5 p:äin välillä meni keisari sotajoukkoineen Tonavan haarojen yli Lobau'n kohdalla ja 6 p:nä hän löi arkkiherttuan Wagram'in luona. Taistelutantereella nuotiotulen ääressä nähtiin voittajan illalla turvallisesti nukkuvan karhuntaljallaan. Kahdeksan päivää myöhemmin hän valmistautui viimeiseen ratkaisevaan iskuun Znaim'in luona — ottelu oli jo alkanut —, kun Itävallan valtuutettu saapui tuoden muassaan aselevon ehdotuksen. Pitkien välittelyjen jälkeen rauha allekirjoitettiin lokakuun 13 p:nä Schönbrunn'issa Wien'in luona, jossa Napoleon oleskeli. Itävallan täytyi taas luovuttaa maa-alueita — länsi-Galitsia ja Krakau Warsovan herttuakunnalle ja Adrianmeren rantamaat (Illyrian maakunnat) Ranskalle — sekä maksaa sotakulunkia 100 miljoonaa frangia.

Mutta neljäkolmatta tuntia ennenkuin tykit 14 p:n aamulla Wien'in valleilta ilmoittivat rauhanteon, oli kaupungin ulkopuolella Schönbrunn'in läheisyydessä kuultu kuolonrummun kumea soitto ja heti sen jälkeen kiväärinlaukauksen rätisevä ääni. Ammuttu oli nuori saksalainen ylioppilas, Friedrich Staps, saksilainen papinpoika. Kaksi päivää sitä ennen hän oli sinne tullut ja oli sotilastarkastuksessa yrittänyt hyökätä Napoleonin kimppuun. Hän otettiin kiinni ja huomattiin asestetuksi pitkällä puukolla. Hän tunnusti, että tarkoituksensa oli ollut murhata keisari. Napoleon itse kuulosti häntä. "Kuka on yllyttänyt teitä tähän rikokseen?" — "Ei kukaan", oli miehuullinen vastaus. "Varma uskoni oli, että minä murhaamalla teidät tekisin isänmaalleni ja Euroopalle suurimman palveluksen." — "Kiittäisittekö minua, jos armahtaisin teidät?" — "Koettaisin sittenkin toiste tappaa teidät."

Tokkohan Napoleon levollisena istui tuomari-istuimellaan tämän nuoren vapaudenmarttyyrin edessä? Vai juolahtiko kentiesi hänen mieleensä, että hän kerran, ensimäisenä konsulina, oli seisonut J.J. Rousseau'n haudalla poppelisaarella Ermenonville'n luona ja sanonut: "Olisi ollut Ranskan rauhalle ja levolle parempi, jos tämä mies ei olisi koskaan syntynyt." — "Kuinka niin, kansalaiskenraali?" kysyttiin. — "Koska hän on valmistanut Ranskan vallankumouksen." — "En luullut", väitettiin taas, "teillä tosiaankaan olevan aihetta paheksua vallankumousta." — "No, tulevaisuus on osoittava, eikö olisi ollut parempi, ettemme olisi syntyneet, Rousseau ja minä."

Mutta joskin hänellä silloin, taipaleensa alussa, oli hetkiä, jolloin hän epäili saavuttavansa tarkoitustaan: vanhan maailman sulattamista yhdeksi valtakunnaksi, jota hän itse hallitsisi kruunattuna Washington'ina; joskin hän joskus oli ajatellut mahdolliseksi päästä niin pitkälle, että hän saisi antaa aseiden levätä, niin olivat moiset alakuloisuuden ja epäilyksen hetket haihtuneet viimeisten kuuden vuoden tapausten jälkeen, sitten kun hän oli voittanut kaiken, joka oli asettautunut esteeksi hänen menestymiselleen. Siis eteenpäin, huolimatta vanhoista vihollisista ja uudestakin vihollisesta, joka oli noussut häntä vastaan: kansojen itsenäisyys- ja vapaustunteesta. Se oli puhjennut tuleen ja liekkiin Espanjassa ja Tyrolissa, se hehkui tuhan alla kaikkialla hänen muissa maissaan, jopa Ranskassakin, se seisoi hänen edessään ruumistuneena nuoressa saksalaisessa ylioppilaassa, joka ei tuntenut itseänsä hänen katseensa masentamaksi eikä vavissut, kun hänet asetettiin hänen kauhistuttavan silmänsä alaiseksi; eteenpäin huolimatta kaikista ihanteellisista tunteista — ei saanut olla maailmassa kuin yksi aate, se, jonka puolesta hän taisteli; jonkun toisen palveleminen oli kavallusta. Oliko hän milloinkaan ollut mahtavampi kuin nyt? Oliko hänen tähtensä milloinkaan säteillyt niin kirkkaasti kuin Wien'in rauhan jälkeen?

Mutta hänen täytyi menetellä varovasti; hän ei rohjennut olla huomioon ottamatta Ranskassa selvästi ilmenevää tyytymättömyyttä alituisiin sotiin ja hänen maailmaa käsittävään politiikkiinsa. Mutta rauhallisissakin muodoissa voitiin Englantia vastaan taistella, ja mannermaan sulkemista hän vaati ankarammin kuin milloinkaan. Hän luuli, syystäkin, ettei Englanti montakaan vuotta kestä näitä suunnattomia vaurioita ja että se vihdoin tulee pakoitetuksi antautumaan. Paavi, joka ei tahtonut luopua itsenäisyydestään, vietiin vankina Ranskaan; Hollannin kuningas, joka näki maansa kulkevan perikatoa kohti, kun kauppa oli kokonaan lakannut, pantiin viralta, ja Hollanti, Hannover, Oldenburg ja Hampuri liitettiin Ranskaan, samoinkuin kirkkovaltiokin — huolimatta paavin pannanjulistuksesta — ja Espanjan maakunnat Ebron pohjoispuolella olivat jo ennen liitetyt. Ruotsi, jonka oli täytynyt Haminan rauhassa luovuttaa Suomi tsaarille — valloitus, jota Napoleon itse oli hänelle ehdottanut — asettui Ranskan puolelle, ja Bernadotte, yksi hänen marsalkoitaan, valittiin kruununprinssiksi, jolloin kuningas tunnusti hänet perillisekseen. Kaikki tottelivat Napoleonin käskyjä. Ja takeeksi siitä, että hän täst'edes aikoi kääntää ajatuksensa rauhaan päin ja varmentaa kansallensa rauhan jättämällä sille kruununperillisen, Napoleon hankki avioeron Josephine'istä, joka ei ollut synnyttänyt hänelle lasta, ja rupesi katselemaan, mistä saisi toisen puolison. Hänen veljensä Jerôme oli ollut pakoitettu eroamaan amerikalaisesta vaimostaan ja oli nainut würtembergiläisen prinsessan ja hänen poikapuolensa Eugène Bayerin prinsessan Augustan. Että hänen itsensä täytyi kääntyä jommankumman puoleen Euroopan mahtavimmista hallitsijahuoneista, Venäjän tai Itävallan, se oli ilmeisen selvää. Jotta hän ei loukkaisi tsaaria, hän ryhtyi näennäisiin avioliiton välittelyihin tsaarin 15-vuotiaan sisaren Annan kanssa, mutta kun suhteiden Venäjään ennemmin tai myöhemmin täytyi rikkoutua, hän piti politiikillensa sopivimpana naida habsburgilaisen prinsessan ja siten liittää itseensä Itävallan niin läheisesti kuin suinkin. Avioliitto Napoleonin vanhan vihollisen tyttären kanssa näytti lisäksi takaavan Ranskan kansalle jatkuvan rauhan. Hänen kosimiseensa suostuttiin Wien'issä, ja huhtikuun 2 p:nä 1810 hän vihittiin Parisissa Frans-keisarin 18-vuotiaan tyttären Marie Louise'in kanssa. Napoleon esiintyi tulisena, maltittomana rakastajana ja mursi jäykän tavanmukaisuuden lähestyäksensä morsiantansa; hän näytti panevan arvoa valloituksiin taistelutantereen ulkopuolellakin.

Maaliskuun 20 p:nä 1811 jyrisi invaliidihotellista tervehdyslaukaus yli Parisin. Kaksikymmentäyksi laukausta tiesi prinsessaa — kuului vielä yksi. Napoleonilla oli poika ja Ranskan valtakunnalla perillinen; mitä tämä merkitsi, sai maailma tietää siitä arvonimestä, joka lapselle kasteessa annettiin: Rooman kuningas.

III.

Kaikki tai ei mitään.

Räikeimmin esiintyvä luonteenpiirre Napoleonissa — kuten hänen koko suvussaankin — oli rautainen tahto, järkähtämätön kiinnipitäminen kerran syntyneestä ajatuksesta. Se, että hänen ainoa aatteensa tarkoitti jotakin niin jättiläissuurta kuin koko maailman valtiutta, kehitti vain sitä enemmän hänen tarmoansa. Hän ei tuhlannut aikaa, ei voimaa tutkiaksensa, tulisiko maailma sillä onnelliseksi vai eikö. "Tunnen itseni", niin hän itse sanoi, "työnnetyksi päämäärää kohti, jota en tunne. Kun olen siihen päässyt, riittää atoomikin minut kukistamaan — mutta sitä ennen eivät kaikkien ihmistenkään ponnistukset voi mitään minua vastaan." Kaksitoista vuotta sitten hän oli kulkiessaan suoraa tietä tätä päämäärää kohti juossut otsansa S:t Jean d'Acre'n muuriin, ja hänen oli täytynyt lähteä toiselle tielle, mutta se kiertotie oli tullut sekä pitkäksi että veriseksi. Ajatellessaan historian tuomiota tästä kiertotiestä hän lausui, että maailmalle oli osoitettava, "kuinka Caesar olisi tehnyt sen onnelliseksi, kuinka kaikki olisi käynyt toisin, jos hänelle olisi suotu aikaa toteuttaa suuret aikeensa."

Mutta pääkohta Napoleonin historiassa, "viimeinen näytös", joksi hän itse sitä sanoi, oli Intian valloittaminen. Kun hän oli joutunut suurelle kaartotielleen, hän arveli, että siitä olisi seurauksena Englannin kukistuminen; nyt olivat asiat kehittyneet siksi, että hän palasi vanhaan ajatukseensa, Aleksanteri-retkeen, ja taas piti mahdollisena Englannin musertamisen valloittamalla Intian. Sillä hänen toinen suuri aseensa, mannermaan sulkeminen, oli tulemaisillaan tehottomaksi.