Sillä aikaa kun Napoleonin viholliset liittoutuivat yhteen, hän raatoi mitä ihmetyttävimmällä toimintatarmolla. Hän tuli taas omaksi itsekseen konsulaatin ajoilta; kansainvälisestä politiikistansa, joka varsin vähän oli käynyt yhteen kansallisen ranskalaisen politiikin kanssa, hän oli luopunut. Teräväjärkinen Talleyrand osasi naulan päähän sanoessaan: "Jo nyt on aika keisari Napoleonin taas ruveta Ranskan kuninkaaksi". Mutta vaikka Ranskan kansa ei ollut piitannut Napoleonin maailmansuunnitelmista, niin kyllä se kumminkin puolustaisi asemaansa Euroopan ensimäisenä kansana, ja Napoleon sai taas mahtavan liittolaisen ranskalaisesta isänmaallisuudesta ja turhamielisyydestä. Ja kyllä se olikin tarpeen, sillä hän vaati suunnattomia uhrauksia. 1813 vuoden talven ja kevään kuluessa hän oli polkenut esille Ranskan maaperästä uusia armeijoja, ja maaliskuussa hän luuli voivansa laskea Ranskan lippujen alla seisovan puolen miljoonaa miestä. Jotta Saksi ja Itävalta, jotka horjuivat liittolaisten ja Napoleonin ystävyyden vaiheilla, eivät antaisi houkutella itseänsä vihollisten puolelle, hän päätti tarttua miekkaan ja voitolla solmia ne uudestaan itseensä.
Mutta kun hän huhtikuun lopussa tarkasti uusia joukkojansa, hän huomasi arvostelleensa niiden luvun liian suureksi ja että hänellä 300,000 miehen luvusta oli vain 180,000 koolla. Ja nyt vasta ilmenivät täydellisesti Venäjän-retken raskaat vauriot. Upseerien puute oli tuntuva, eikä hän ollut saanut ratsuväen lukua 10,000 suuremmaksi. Paras tykistö ja monet parhaimmista kenraaleista makasivat teiden varsilla Venäjällä. Lääkäri- ja muonitusvirastot kaipasivat paljon parannusta. Napoleon muisti ensimäisen, huonosti varustetun italialaisen armeijansa ja sanoi, viitaten persoonallisuutensa ja neronsa merkitykseen: "Minä en käy tätä sotaa keisarina, vaan kenraali Bonapartena". Ja Lützen'in taistelussa toukokuun 2 p:nä, jossa kaikki riippui siitä, kykenikö Ney nuorine joukkoineen, jotka olivat marsseissa uupuneet, huonosti ravitut ja tuskin ampumaan harjaantuneet, pitämään puoliaan sotaan tottuneita preussiläisiä ja heidän oivallista tykistöänsä vastaan, Napoleon taas muuttui kenraaliksi Rivolin ja Arcole'n ajoilta; hän sähköitti joukkonsa kuten ennen, ja häntä tervehtivät äärettömällä riemastuksella hänen nuorimmat rekryyttinsä samoin kuin ennen hänen koetellut sotamiehensä.
Voitto kyllä sai Saksin Ranskan puolelle, mutta niin ratkaisevaa vaikutusta sillä ei ollut, että Itävalta olisi tehnyt samoin. Päinvastoin. Napoleon sai pian varmuuden siitä, että Itävalta, tinkiessään ja sovintoa hieroessaan, todellisuudessa oli siirtynyt hänen vihollistensa puolelle. Hän antaa heti Eugène'in koota armeijan Italiaan uhkaamaan Itävaltaa tältä taholta ja koettaa ruveta välittelyihin tsaarin kanssa saadaksensa Itävallan tuumat raukeamaan. Mutta voitto Bautzen'in luona toukokuun 21 p:nä tuli Neyn virheen kautta yhtä vähän musertavaksi liittolaisille kuin Lützeninkin tappelu, eikä tsaari tahtonut tietää mitään Napoleonin tarjouksesta, vaan ehdotti aselepoa. Jos Napoleon olisi tiennyt, kuinka erimielisiä liittolaisten pääkortteerissa oltiin sodan jatkamiseen nähden ja kuinka välttämätön heille aselepo oli, eipä hän kai siihen olisi suostunut, ja hän on sittemmin myöntänyt suurimmaksi virheekseen, että hän niin teki. Mutta hänellekin oli aselepo suotava, sillä hän suuressa määrässä kaipasi lepoa, saadaksensa armeijan, jota taudit rasittivat, parempaan kuntoon; sitäpaitsi Ranskassa mieliala yhä enemmän vaati vihollisuuksien lakkaamista. Aselepo oli kestävä heinäkuun 20 p:ään.
Aseiden levätessä käytiin itsepintaista diplomaattista kamppailua Napoleonin ja liittoutuneiden ruhtinasten diplomaattien kesken. Mutta yhtä vähän kuin hänen onnistui miekalla erottaa Preussia ja Venäjää toisistansa, yhtä vähän hänen onnistui diplomaattisessa taistelussa estää Itävaltaa liittymästä niihin, ja jo kesäkuun 28 p:nä hänen keisarillinen appensa suostui tsaarin ja Preussin kanssa salaiseen sopimukseen, jonka mukaan, ellei Napoleon ennen aselevon loppua, heinäkuun 20 p:ään, suostuisi hajoittamaan Varsovan herttuakuntaa ja antamaan sitä Danzig'in ohessa takaisin Preussille sekä illyrialaisia maakuntia keisari Fransille, häntä vastaan julistettaisiin sota. Nuo kolme valtakuntaa suostuivat keskenään, etteivät rupea mihinkään erityisrauhaan Napoleonin kanssa, vaan taistelevat yhteisessä sodassa pitäen silmällä, että Ranska supistetaan luonnollisiin rajoihinsa.
Mutta Prag'in konferensissa, jossa keskusteltiin lopullisen rauhan mahdollisuudesta — sillä Napoleonkin nyt halusi rauhaa Venäjän kanssa, vaikka suurillakin uhrauksilla — ei tuntunut enään, sitten kun tieto oli saapunut, että Wellington kesäkuun 21 p:nä oli perinpohjin lyönyt ranskalaiset joukot Vittorian luona ja karkoittanut ne miltei koko Espanjasta, olevan ollenkaan halua sodan lopettamiseen. "Vaaditaanko minulta", sanoi Napoleon Dresden'issä Metternich'ille, joka esitti hänelle liittoutuneiden ehdotuksen kesäkuun 28 p:ltä, johon vielä oli lisätty Rein-liiton hajoittaminen ja preussilaisten maakuntien takaisin antaminen, "vaaditaanko, että häpäisisin itseni? En koskaan! Teidän valtaistuimella syntyneet hallitsijanne saattavat antaa voittaa itsensä parikymmentä kertaa ja sittenkin joka kerta palata pääkaupunkiinsa. Mutta minä olen vain onnen lapsi, ja minä lakkaan hallitsemasta samana päivänä, jona lakkaan herättämästä kunnioitusta." Hänen tarjouksensa eräiden maakuntien luovuttamisesta hylättiin; aselepo, joka sillä välin oli pitennetty, päättyi elokuun 16 p:nä, ja vihollisuuksiin ryhdyttiin heti.
Ranskan armeija oli Napoleonin uupumattomilla ponnistuksilla saatu kartutetuksi noin 440,000 mieheksi. Päävoima oli Saksissa ja Schlesiassa Dresden'in ja Liegnitz'in välillä. Tämä kaupunki, jonka Napoleon oli linnoituttanut, oli hänen tukipisteensä seuraavan sodan alussa. Liittoutuneet asettivat noin 480.000 miestä häntä vastaan; heidän sotaretken-suunnitelmansa oli lopullisesti valmistanut Bernadotte. Jo elokuun 26-27 p:nä oli taistelu Dresden'in luona, jossa Napoleon sai loistavan voiton vihollisistaan ja heidän armeijansa joutui täydellisimpään epäjärjestykseen. Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin määrään voitto oli herpaissut heidän voimansa, ja vasta liian myöhään selvisi hänelle sen merkitys; hänen kenraaleillaan oli ollut vastainen onni useissa otteluissa; semminkin lyötiin Vandamine elokuun 28-30 p:nä ja Ney syyskuun 5:nä, ja Napoleonin täytyi vetäytyä Elben länsirannalle.
Mutta vihollisen saadessa alituisesti lisävoimia, ranskalainen armeija yhä vaan sulautui. Huono ruoka näissä tyhjiin puserretuissa maissa, joissa asunnot olivat kurjat ja sairaudet alituiset, vei sotamiehet joukottani sairaaloihin, mutta pahinta oli, että alakuloisuus ja haluttomuus sotaan, semminkin korkeammissa upseereissa, siveellisesti turmeli koko armeijan. "Sotajoukkonne haluaa rauhaa", oli Metternich sanonut Napoleonille Dresden'issä, ja tämä oli katkerasti vastannut: "Ei, ainoastaan kenraalini". Missä voittaja ei ollut itse saapuvilla, kävi kaikki hullusti, ja itse hän tunnusti Marmont'ille, että hänen shakkipelinsä yhä hämmentyi. Ja horjuvana ja vailla päättäväisyyttä hän ilmoittaa "tyytyvänsä tekemään muutaman siirron siellä ja täällä ja odottavansa mitä aika myötänsä tuo". Mutta nämä pikkusiirrot, jotka 1796 Italiassa olivat tulisen toimintahalun tuloksia, olivat nyt ainoastaan todistuksena epävarmuudesta ja väsymyksestä.
Sillä Napoleon oli väsynyt. Hänen käskyjään ei toteltu kuten ennen, ja hänen marsalkkinsa ja kenraalinsa rohkenivat esiintyä häntä kohtaan tavalla, joka ennen olisi ollut tuiki mahdoton. "Napoleonia ei enään tunnettu entisekseen tämän retken aikana", sanoo Marmont, ja toinen tietää kertoa, että hän — tuo muutoin aina toimelias — tuntikausia virui sohvalla tai istui pöydän ääressä piirustaen ilman mitään ajatusta suuria kirjaimia paperille.
Napoleon ei enään nähnyt tähtensä loistavan edessään, alakuloisuus oli vallannut hänet. Hän tiesi vain, että hän mieluummin tahtoi panna kaikki yhdelle kortille kuin sallia, että häneltä vähitellen valta riistetään.
Tuskin hän lieneekään täydellä todella tehnyt sitä rauhanehdotusta, jonka hän lokakuun 17 p:n illalla, jolloin suuri taistelu Leipzig'in luona jo oli alkanut, lähetti keisari Fransille. Kaikissa tapauksissa hän siltä riisti kaiken merkityksen, kun hän, muutoin suostuen moniin uhrauksiin kaikilla muilla tahoilla, piti kiinni siitä, ettei Italiaa saisi palauttaa Itävallalle. Hän oli viimeiseen saakka osoittanut halua rauhanvälittelyihin, hän oli kyllästynyt siirtoihin siellä täällä, väsynyt kantamaan kaikkea taakkaa hartioillaan, väsynyt syyssateisiin; nyt hänellä oli vihollinen ympärillään, Blücher preussiläisineen, Bennigsen venäläisineen, Schwarzenberg itävaltalaisineen, Bernadotte ruotsalaisineen. Hän ei voinut päättää aikanaan peräytymistä — tahi arveliko hän ehkä, että hänellä sittenkin aina oli riittävä voima voittaakseen vastustajansa, mitä tuumia tämä lieneekin sommitellut? Oli miten oli — nyt pommi oli räjähtävä.