Leipzig'in taistelu lokakuun 17-19 p:nä 1813 kääntyi liittoutuneille voitoksi, mutta ei kuitenkaan voitoksi, josta he katsoen 100,000-miehiseen ylivoimaansa puoleksi nälkään nääntyneen vihollisen rinnalla olisivat syystä voineet ylpeillä. Klo 4 iltapnolella lokakuun 18 p:nä keisari antoi käskyn peräytyä: sitten hän uupuneena ja ylen rasittuneena istui tuolille nuotion ääreen ja nukkui turvallisesti kädet polvillaan. Kenraalit seisoivat ääneti hänen ympärillään ja harjanteen kuvetta sotajoukot vetäytyivät pois; neljännestunnin hän nukkui, ja sitten äkkiä ponnahti unesta. Yönsä hän vietti Hôtel de Prusse'issä Leipzigissä.
Tässä kaupungissa vallitsi 19 p:nä toivoton hämminki. Venäläinen sotilasosasto ilmestyi yht'äkkiä kaupunkiin, ja insinöörit sentähden räjähyttivät ilmaan Elsterin sillan sulkeaksensa ylimenon: mutta siten ranskalaisten jälkijoukko tuli eristetyksi peräytyvistä ja sen täytyi antautua. Marmont kannusti hevosensa jokeen; se vei hänet toiselle rannalle, mutta ruhtinas Poniatowski hukkui yrittäessään tehdä samoin. 60,000 ranskalaista makasi kuolleena tantereella, niiden joukossa 5 divisioonakenraalia, ja melkein kaikki Napoleonin kenraalit olivat haavoittuneet. Nyt kuljettiin takaisin Rein'iä kohden, mutta nälkä ja sairaus — semminkin lavantauti — keskeytti monelta paluumatkan. Voittajat arvelivat, että Napoleon tahtoi ryhtyä taisteluun Erfurt'in luona, ja kulkivat sentähden vain hitaasti eteenpäin. Siten hänen onnistui viedä noin 90,000 miestä Rein'in vasemmalle rannalle Mainz'iin, sittenkun hän lokakuun 30 p:nä oli voittanut baijerilaiset Hanau'n luona.
Mainz'issa uudistuivat Venäjan-retken tapaukset, ja Napoleonin täytyi linnan akkunoista nähdä toisen suuren armeijansa sotamiesten joukottain kuolevan nälkään kaupungin kaduilla. "Uudet rekryytit, jotka oli joitakuita kuukausia sitten riistetty kylistään, huusivat kuollessaan vanhempiansa ja hevosiansa ja lehmiänsä." Ruhtinas Metternich oli Dresden'issä sanonut hänelle: "Olen nähnyt sotamiehiänne; ne ovat lapsia. Kun tämä nuorten miesten armeija on hävinnyt, mihin sitten ryhdytte?" Napoleon kelmenee, loukattuna arimpaan kohtaansa, ja vastaa huonosti salatulla tuimuudella: "Te ette ole soturi ettekä tiedä mitä tapahtuu soturin sielussa. Minä olen kasvanut taistelutantereella, ja minun kaltaiseni mies ei, piru vie, piittaa muutamasta miljoonasta ihmishengestä."
Ei, kumpa vain hänellä niitä olisi! Mutta mitäpä hän ei antaisi, jotta hän saisi ne nyt? Hän oli ilman liittolaisia, Rein-liitto oli purettu ja sen ruhtinaat olivat siirtyneet liittolaisten puolelle, Sachsen'in kuningas oli otettu vangiksi, Tanska oli pakoitettu Kiel'in rauhaan. Ainoastaan Italiassa Eugène taisteli uskollisesti, mutta ilman menestystä hänen kruununsa puolesta. Hollanti julistautui Napoleonia vastaan marraskuussa, ja Espanjasta Englanti pyrki Ranskan rajoja kohti. Jopa itse Murat, hänen rakas lankonsa, oli kääntänyt hänelle selkänsä ja heti Leipzig'in taistelun jälkeen rientänyt alas Neapeliin pelastaaksensa mitä pelastettavissa oli yleisestä häviöstä, joka oli tulossa. Napoleon ei ole enään tuo peloittava, hän ei vallitse enään Euroopaa nostamallaan kauhulla, ja hän käsittää, minkä merkityksen tämä saa Ranskassa. Suuret rekryytinotot, joissa ei otettu ainoastaan nuoria miehiä, vaan perheenisiäkin, jotka jo kerran olivat suorittaneet sotapalveluksensa, herättävät suurinta katkeruutta; mutta vihollinen seisoi oven edessä, ja Italian valloittaja oli sittenkin ainoa, johon luotettiin.
Kaaderit kuitenkin täyttyivät niin hitaasti, ettei Napoleon voinut ajatellakaan rauhantekoa marraskuussa; hänellä ei ollut riittäviä voimia vaatimustensa kannattamiseksi eikä hän ollut vielä halullinen hyväksymään rauhaa kokonaan vihollistensa sanelun mukaan. Ja missä Napoleon itse ilmaisi myöntymistä, siellä Talleyrand heti tuli väliin juoninensa ja esti häntä voittamasta aikaa ja sen mukana voimaa.
Napoleon kykeni kaikkiaan asettamaan yhteensä 400,000 miestä liittoutuneiden 1,100,000 vastaan. Näiden pääarmeijan piti Sweitsin kautta tunkea Ranskaan ja käydä Parisia kohti, Schlesian armeijan tuli saapua luoteesta ja yhdistyä siihen Seine'n ja Marne'n välillä. Wellington oli jo astunut Pyreneain yli ja uhkasi etelästä, päävoima kulki Reinin yli Basel'in luona joulukuun 21 p:nä ja uudenvuoden yönä toinen armeija Blücher'in johdolla samosi yli Mannheim'in luona. Bülow tunkeutui Hollantiin. Vihollinen ei seisonut Ranskan maassa — niin julistettiin liittyneiden ruhtinaiden manifestissa Ranskan kansalle — taistellaksensa Ranskaa vastaan, jonka toivottiin tulevan suureksi ja onnelliseksi, niin suureksi, jommoinen se ei ollut koskaan ollut kuninkaittensa aikana, vaan taistellaksensa Napoleonin turmiollista ylivoimaa vastaan.
Ja juuri tätä vastaan ilmeni nyt lakiasäätävässä kokouksessa vastustus, josta isoon aikaan ei oltu kuultu mitään. Napoleon hajoitti vihoissaan kokouksen, ja todennäköisesti ainoastaan uhkaava vaara pelasti Ranskan tuimasta sisällisestä pulasta. Isänmaallisuus leimahti ilmi uudestaan, ja Napoleonin nero oli taas loistava ja innostava hänen kansansa.
Keisari lähti Parisista armeijaan tammikuun 25 p:nä 1814. Hän aikoi menetellä entisen suunnitelmansa mukaan, hyökätä vihollisten joukkoihin ennenkuin ne joutuivat yhdistymään. Hän kääntyi ensin Blücheriä vastaan, jonka hän löi 27 p:nä Brienne'in luona, mutta vain tullaksensa taas itse lyödyksi La Rothiére'in luona helmikuun l p:nä. Blücher samosi pitkin Marne'a Parisia vastaan, mutta sitten kun Napoleon kolmessa taistelussa, helmikuun 10, 11 ja 12 p:nä, oli syössyt schlesialaisen armeijan takaisin, hän uudestaan kääntyi Blücheriä vastaan ja pakoitti hänet palaamaan Chalons'iin. Marnen rannoilta hän kiiti Seine-joelle, jota pitkin vihollisten pääarmeija eteni, löi Wittgenstein'in 17 p:nä Nangis'n ja Würtemberg'in herttuan 18 p:nä Montereau'n luona. Uupumattomalla pikaisuudellaan ja kehittämällä koko sotataitonsa hän oli estänyt paljoa voimakkaampain vihollisten marssin pääkaupunkiin. Mutta hänen itseluottamuksensa mukana — "minulla on 50,000 miestä", hän sanoi, "minun kanssani se tekee 150,000" — hänen vaatimuksensa kasvoivat, ja Napoleon, joka ensimäisinä päivinä oli antanut Caulaincourt'ille vapaat kädet välitellä rauhaa millä ehdoilla tahansa, otti heti takaisin myöntymyksensä. Hän tiesi, että liittoutuneet ruhtinaat olivat suuressa määrässä erimieliset ja kadehtivat toisiansa, ja kun Ranskan kansa hänen voittojensa jälkeen rupesi nousemaan, hän äkkiä näki olot paremmassa valossa kuin isoon aikaan oli kyennyt näkemään.
Mutta kaikki muuttui, kun Blücher'in onnistui maaliskuun 4 p:nä päästä yhteyteen Bülov'in johtaman pohjoisarmeijan kanssa.
Rauhanvälittelyt lakkautettiin ja koko maaliskuun ajan taistelu jatkui kummankin joen välisellä alueella. Viholliset karttoivat mahdollisuuden mukaan otteluja keisarin itsensä kanssa, mutta löivät hänen marsalkkinsa ja kenraalinsa, missä vain niitä tapasivat. Reims'in luona hän 13 p:nä tuhosi venäläisten suuresti ylivoimaisen osaston, mutta vihdoin hänet voitti viisikertainen ylivoima Arcis'in taistelussa maaliskuun 20 p:nä. Hän valmisti nyt uuden suunnitelman lähteäksensä itään ja, uhkaamalla liittoutuneiden peräytymismatkaa, estääkseen heitä käymästä Parisia vastaan; mutta onnettomuudeksi se kirje, jossa hän keisarinnalle antoi tästä tiedon, joutui vihollisten käsiin, joka nyt ei antanut enään itseänsä pettää, vaan lähti suoraan pääkaupunkiin.