Tämä liike itään päin — St. Diziers'iin — joka liittoutuneille tuntemattomana olisi ollut Napoleonille onnekas, tuli nyt seurauksiltaan varsin raskaaksi. Sillä Parisissa oli liian monta, jotka mielellään näkivät keisarin kukistuvan ja saivat tuulta purjeisiinsa vihollisten saapuessa. Napoleon, joka ensi kerran taisteli Ranskan maalla kansan silmien edessä, katui nyt liian myöhään, ettei hän — peläten vallankumousta — ollut riittävästi asestuttanut Parisin väestöä. Maaliskuun 28 p:nä hän antoi määräyksen kulkea Parisia kohden; mutta vaikka kyllä riennettiin, hänestä sittenkin marssittiin liian hitaasti, ja kun hän matkalla sai toisen tiedon toisensa jälkeen läsnäolonsa välttämättömyydestä sekä Marmont'in ja Mortier'n tappioista Frere Champenoise'in luona, hän kärsimättömyydestä sairastui. Hän oli nyt sotajoukoistaan kaukana, ainoastaan pieni osa hänen kaartiaan seurasi häntä; Villeneuve'in luona hän jättää senkin ja ajaa Caulaincourt'in kanssa huimaa vauhtia eteenpäin. Mutta yöllä hän sai Cour de France'in ravintolassa Fromenteau'ssa tietää, että Parisi oli antautunut samana päivänä, maaliskuun 30 p:nä, sitten kun Macdonald ja Mortier sotajoukkojen ja kansalliskaartin kanssa olivat urhoollisesti taistelleet kaupungin ulkopuolella. Hänen puolisonsa ja poikansa, jonka hän sanoi mieluummin näkevänsä kuristettuna kuin itävaltalaisena prinssinä kasvatettuna, olivat pari päivää ennen paenneet Blois'iin.

Napoleon ei tahtonut uskoa ensimäistä tietoa kaupungin antautumisesta ja pyysi hevosia päästäksensä eteenpäin. Mutta pian saapui uusia tietoja, ja hänen täytyi vihdoin, katkerimmin tuskan purkauksin, myöntää, että kaikki oli liian myöhäistä. Hän lähti Fontainebleau'hon. Ja samalla aikaa kun tsaari ja Preussin kuningas Parisissa neuvottelivat aina liukkaan ja sukkelan Talleyrand'in kanssa Napoleonin viraltapanosta, jonka senaatti sääsi huhtikuun 2 p:nä, bourbon'ien takaisin kutsumisesta Ludvig XVIII:n henkilössä, ja Napoleonin hovi- ja virkamiesten miettiessä, kuinka heidän tuli menetellä, samalla aikaa lyöty keisari istui Fontaineblau'ssa ja laski mahdollisuuksiansa. Vihollisten sotilaallinen asema oli varsin kehno, ja pienillä voimillaan hän vielä saattaisi tehdä ihmeitä. Lähinnä seisovien osastojen, Marmont'in, Mortier'n, Macdonald'in ja muiden, kanssa hänellä oli noin 60,000 miestä. Ja ulompana maassa seisoi Augereau'n sotajoukko Loire'n pohjoispuolella, Soult ja Suchet etelässä Bordeaux'n yläpuolella, jonka englantilaiset olivat miehittäneet. Paraatissa huhtikuun 4 p:nä sotajoukot häntä hurmaantuneina tervehtivät. "Parisiin! Parisiin!" ne huusivat; hän tiesi nyt, että hän saattoi luottaa sotamiehiin ja alempiin upseereihin.

Mutta hän tiesi yhtä hyvin, ettei hän voinut luottaa marsalkkoihinsa ja kenraaleihinsa. Eikö hän ollut itse ennustanut, että ne ovat ensimäiset, jotka hänestä luopuvat tappion jälkeen? Jo tammikuussa Murat oli julkisesti liittynyt hänen vihollisiinsa. Paraatin jälkeen Ney, Lefebre, Oudinol ja Macdonald tulivat lähetystönä kenraalien puolesta Napoleonin luo lausuen vaatimuksenaan, että hän luopuisi kruunustaan poikansa eduksi — jolla he tietysti olivat edellyttäneet, että Napoleonin järjestelmä jatkuisi ja että itse saisivat pitää virkansa ja arvonsa. Tämän vaatimuksen edessä Napoleon oli voimaton ja allekirjoitti luopumisensa kruunusta.

Mutta Caulaincourt'ille, Ney'lle ja Macdonald'ille, jotka seuraavana päivänä jättivät asiakirjan tsaarille, tämä huomautti, ettei voinut tulla kysymystäkään mistään Napoleon II:sta, vaan että senaatin pitäisi kutsua Ludvig XVIII. Jos tämä tapahtuisi, marsalkat olisivat menettäneet pelinsä, ja Ney ja Macdonald vakuuttivat sentähden, ettei armeija ikinä suostuisi bourbonilaiseen hallitukseen, ja huomauttivat, että Itävallan keisarin tyttärenpojan täytyi olla riittävänä takauksena Euroopalle; ne näyttivät todellakin esityksillään tehneen vaikutuksensa tsaariin, kun eräs upseeri saapui tuoden sen tiedon, että Marmont oli luopunut Napoleonista ja sotajoukkoineen liittynyt viholliseen. [Sotajoukko oli houkuteltu ansaan. Se luuli olevansa menossa vihollista vastaan, kun Marmont'in kenraalit veivät sen itävaltalaisten ylivoiman alle.] Sillä oli kysymys ratkaistu, ja jotteivät joutuisi haaksirikkoon Napoleonin kanssa, Ney ja Macdonald puolestaan rupesivat välittelyihin itävaltalaisten kanssa ja suostuivat kotimatkalla Fontainebleau'hon aselepoon ilman keisarin lupaa.

Se ärtyisä tapa, jolla Ney ja Macdonald esiintyivät entisen herransa edessä, joka viime aikojen kärsimyksissä oli menettänyt joustavaisuutensa ja vaikutuksensa, ilmaisi hänelle heti, ettei hänen luopumistansa poikansa hyväksi oltu hyväksytty. "Emme voi ruveta mihinkään verukkeisiin — teidän täytyy ratkaista!" sanoi Macdonald, ja Ney lisäsi: "Nyt täytyy jättää kaikki ja panna pillit pussiin." He ilmoittivat hänelle liittoutuneiden ehdotuksen, että Elban saari jätettäisiin hänelle asuinpaikaksi, hän saisi 2 miljoonan frangin vuotuisen eläkkeen, keisarillisen arvonimen ja 400 kaartilaista — jotka hän itse saisi valita — henkivartioikseen; Marie Louise saisi Parman. Keisari Frans'in ja Talleyrand'in mielestä Elba oli Ranskaa liian likellä, mutta päätös kuitenkin hyväksyttiin, ja huhtikuun 11 p:nä Napoleon allekirjoitti, sittenkun Ludvig XVIII oli huudettu kuninkaaksi, vihdoin siten päätetyn sovinnon, joka häneltä ja hänen suvultaan riisti Ranskan ja Italian valtaistuimet.

Huhtikuun 12 ja 13 p:n välisenä yönä sanotaan Napoleonin koettaneen riistää itseltään hengen myrkyllä, jota hän oli pitänyt muassaan Venäjän-retken ajoilta, mutta joka nyt oli menettänyt voimansa, vaikuttaen vain vatsantuskia ja ulostuksia. Mutta tässä kertomuksessa on ristiriitoja, ja vielä edellisenä päivänä Napoleon oli yksin hänelle ominaisen elämäntarmon voimalla itse lausunut, että itsemurha nykyisissä oloissa olisi raukkamaisuutta; "itsemurha ei sovellu periaatteisiini eikä siihen asemaan, jossa olen maailmassa". Tiedetään, että hän poti tuskallista vatsankouristusta — isän perintö, josta hän ennusti kuolemansa seuraavan —, ja kun kuulemme myrkyn olleen opiumia, on se otaksuminen lähellä, että hän sillä oli tahtonut tukahuttaa tuskat ja että siten nuo mainitut oireet olivat syntyneet. Ei ole kummeksittava, että hänen ympäristönsä, joka ei käsittänyt hänen ylevää luonnettaan, arveli, että tavallinen kuolevainen olisi riistänyt itseltään hengen, kun siten kaikki toiveet ja koko elämän työ oli luhistunut, ja siitä syystä piti tapauksen itsemurhan yrityksenä. Mutta miehelle, jota voidaan sanoa miltei uskonnolliseksi haaveilijaksi, itsemurha tosiaankaan ei ole oikea elämän loppu. Joku päivä sen jälkeen Napoleon itse sanoi eräälle Itävallan kenraalille: "Minua tullaan moittimaan, että olen voinut pysyä hengissä kukistumiseni jälkeen. Mutta siinä ollaan väärässä. En huomaa mitään suurta siinä, että lopettaa elämänsä samalla tavalla kuin se, joka on menettänyt rahansa pelinsä." Tämä lausunto varmaankin ratkaisee tämän kysymyksen.

Nyt oli siis kotka pantava häkkiin. Napoleon oli valinnut miehet, joiden tuli seurata häntä, ja oli viime hetkenä saanut kokea sen surun, että Berthier, joka oli seurannut häntä hänen ensimäisestä sodastaan, oli kiittänyt ja matkustanut pois palaamatta. Kun kukistunut keisari huhtikuun 20 p:nä meni Cour-du-cheval-blanc'iin Fontainebleau'ssa, jossa vaunut häntä odottivat, häntä seurasivat vain muutamat uskollisimmat upseerinsa. Mutta pihalla seisoivat vanhan kaartin tähteet sanoakseen jäähyväiset pienelle korpraalille. Rummut pärisivät, mutta hän teki kädellään viittauksen, ja kaikki vaikeni. Napoleon puhui:

"Vanhan kaartini soturit! Sanon teille jäähyväiset. Kahtenakymmenenä vuotena olen aina tavannut teidät kunnian ja maineen tiellä. Näinä viime päivinä olette te kuten onnen päivinä aina olleet urhoollisuuden ja järkevyyden esikuvana. Teidän kaltaistenne miesten kanssa ei asiamme olisi ollut hukassa, mutta sodalla ei ollut rajaa. Olisi syntynyt kansalaissota, ja Ranska olisi siten tullut vain onnettomammaksi. Kaikki meidän etumme olen uhrannut isänmaalle. Minä lähden, mutta Te, ystäväni, jäätte palvelemaan Ranskaa. Sen onni oli ainoa ajatukseni ja on aina oleva toiveitteni tarkoitus. Jos olen ottanut pysyäkseni hengissä, niin olen tehnyt sen palvellakseni teidän kunnioitustanne. Tahdon panna muistiin ne suuret urotyöt, joita yhdessä olemme suorittaneet. Hyvästi, lapset! Tahtoisin kernaasti syleillä teitä kaikkia ja sulkea jokaisen rintaani vastaan. Antakaa minun ainakin syleillä kenraalianne. Tulkaa, kenraali Petit, antakaa minun syleillä teitä. Kantakaa luokseni salkokotka, että sitäkin syleilen — kuulukoon se suudelma, jolla sitä suutelen, jälkeläisillemme. Hyvästi, lapset! — Toivon teille kaikkea hyvää — älkää unohtako minua."

"Kuulin ainoastaan huokauksia ja nyyhkytyksiä", sanoo silminnäkijä, eräs vanha sotamies, "ja olkoon sanottu, että itsekin itkin viljavia kyyneleitä, kun näin rakkaan keisarin lähtevän pois."

Napoleon lähti neljän komissarion saattamana, jotka liittoutuneiden ruhtinaiden tahdosta seurasivat häntä. Tsaari oli puolestaan tämän tehtävän uskonut kenraali Schuvalov'lle, sanoen: "Suuren tehtävän uskon teille; te hengellänne vastaatte siitä, ettei hiuskarvaakaan taivuteta Napoleonin päässä". Lisäys saattoi olla varsin paikallaan, sillä matka ei ollut ilman vaaroja. Provence'in asukkaat olivat tulleet rojalistien agitaattorien toimesta kovin kiihtyneiksi "korsikalaista ihmissyöjää" vastaan. Kyytiasemille kokoontuivat ne suurin joukoin, särkivät vaunujen akkunoita, ja Saint-Canarat'ista täytyi Napoleonin valepuvussa jatkaa matkaansa. Mutta hänen mielensä tasaisuus oli murtunut. Valence'issa hän tapasi Augereau'n, ja tietämättä tämän vihamielisestä esiintymisestä häntä vastaan, hän ilman muuta tervehti häntä, mutta Castiglione'n herttua ei pitänyt tarpeellisena vastata. Nöyryytykset, väärinkäsitykset ja vihdoin roskaväen vallattomuuksien ja rojalistien salamurhaajain pelko musersivat hänen tahtonsa lujuuden. Kuten entisissä kuohuttavissa tilaisuuksissa, hänelle sattui puistuttavan itkun ja hermostuneen lörpöttelyhalun kohtauksia: hän laversi yhtä mittaa niistä milloinkin, itse tietämette mitä hän puhui.