Napoleon oli osaksi, mutta tosiaan vain osaksi, laskenut oikein, edellyttäessään että "suuri uutinen" hänen tulostaan kokoaisi hänen ympärilleen tyytymättömiä. Hän oli jo määrännyt matkan Parisiin menolleen ja järkevästi kyllä asettanut sen Provence'in ja tasankojen ulkopuolelle, jossa kansa läpikotaisin oli kuningasmielinen. Mikä ero vuodesta 1799, jolloin hän astui maalle melkein samoilla paikoilla ja jolloin nimi Bonaparte kiiti kautta maan kulovalkeana, nostaen kaikkialla toiveita ja hurmausta. Nyt hänen täytyi Alppien sivuteitä astua ylös Dauphine'hen; sikäläinen köyhä, vallankumouksellinen väestö oli varsin avulias ja myötätuntoinen, mutta hänen täytyi toki kuulla, hänen tulostaan odotettujen ilonhuutojen sijasta valituksia erään kylän määrin suusta. "Nyt olimme juuri saamaisillamme hiukan lepoa; miksi nyt taas palaatte ja käännätte kaikki nurin niskoin."

Mutta sotajoukkoihin hän vaikutti entisellä ylevämmyydellä. Grenoble'in luona pataljoona astui esiin estääksensä hänen matkansa. Napoleon käski kaartinsa seisahtua, astui itse Ludvig XVIII:n sotamiesten eteen, tempasi auki harmaan takkinsa ja huusi: "Kuka teistä tahtoo ampua keisarinsa?" — "Eläköön keisari!" kuului sotamiesten joukosta, jotka heti astuivat hänen puolellensa ja liittyivät hänen kaartiinsa. Eteenpäin kulkiessaan hän lähetti kehoituksia sotajoukoille, joita laumoittain virtasi hänen luoksensa. Kun Napoleon lähenee Lyon'ia, häntä jo seuraa 7,000 miestä, ja Parisissa, jossa hallitus aluksi piti koko juttua narripelinä, täytyi ryhtyä vakaviin toimiin. 19 p:nä Ludvig XVIII pakeni pääkaupungista ja 20 p:nä Napoleon taas oli Tuillerioissa. "Nyt olemme täällä, ja nyt täytyy meidän menetellä niin, että pysymme täällä", hän saattoi taas sanoa, kuten hän oli samassa paikassa sanonut Bourienne'ille brumaire'in 19 p:nä. Mutta hänellä oli silloin enemmän luottamusta onneensa kuin nyt, ja hän ilmaisi tietonsa kansan valjusta tunnelmasta sanoilla: "Olette antaneet minun tulla, kuten olette antaneet toisten mennä". Hän ei luottanut haaveiluihin, mutta hän luotti sotajoukkoon ja toivoi voivansa saada kansan mielialan puolellensa.

Se kuitenkaan ei auttanut, että hän hän antoi kultaisia lupauksia rauhasta ja vapaudesta; vaadittiin takeita hänen sanoistaan, eikä hän niitä voinut antaa. Sillä ratkaisevassa kohdassa hän oli kokonaan erehtynyt. Wien'in kongressi ei ollut, kuten hän varmuudella uskoi, hajaantunut ruhtinaiden eripuraisuuden tähden. Päinvastoin, oli juuri ruvettu pääsemään yksimielisyyteen ja vielä oltiin koossa, kun tieto Napoleonin seikkailumaisesta matkasta saapui ja synnytti täydellisen yksimielisyyden. Sillä siitä tultiin pian selville, että Jumalan armosta mahtavimpien ruhtinaiden oli täysi oikeus riistää ja rosvota pienimmiltä valtioilta kaikki, mitä vain halusivat. Mutta vallankumouksen poika, jonka poliittinen moraali selvisi neron loistossa ja palveli historiallista aatetta, hän oli pantava renkaan ulkopuolelle. Ja ikäänkuin eivät itse olisi alkaneet, rikkomalla sitoumuksiansa häntä kohtaan ja häväisemällä ne siteet, jotka keisarintyttären kautta yhdistivät hänet yhteen heidän omista suvuistaan, he maaliskuun 13 p:nä julistivat rauhattomuuskirjan sanansasyöjää vastaan ja lupasivat toisilleen, etteivät riisu aseitaan ennenkuin ovat voittaneet "maailmanrauhan vihollisen ja riistäjän". Itävallan keisari otti heti masentaaksensa hänet asevoimalla — luultiin yleisesti hänen menevän Italiaan saadaksensa siellä aikaan kansannousun — ja sai, kun Napoleon vaati vaimoansa ja poikaansa, aina myösperäisen tyttärensä vastaamaan, ettei mikään maailmassa saisi häntä uudestaan yhtymään Napoleoniin.

Tämä pannanjulistus vakuutti ranskalaiset siitä, että Napoleon ja Ranska taas saisivat seisoa yksin taistelussa. Hän oli suuressa kokouksessa "Toukokuun-kentällä", joksi sitä vanhalla nimellä sanottiin, kesäkuun 1 p:nä vannonut uskollisuuden sille vapaalle valtiosäännölle, jonka laatimisen Ranskaa varten hän oli katsonut tarpeelliseksi, mutta hänellä ei ollut enää kuten ennen monen miljoonan äänen enemmistöä takanansa. Ei rohjettu luottaa hänen rauhanlupauksiinsa, ja kesäkuun 7 p:nä hänen itsensä täytyi julistaa, ettei sotaa voitu välttää. Eikä hän edes rohjennut täysin luottaa armeijan hurmaukseen. Kaarti yksin kulki juhlamarsissa hänen editseen Toukokuun-kentällä, "silmissä loistava välähdys, ikäänkuin se olisi tahtonut muinoisten gladiaattorien tavalla sanoa: Kuoloon menevät tervehtivät sinua, Cesar!" Mutta se hänelle oli selvänä, että ellei hän tahtonut menettää kokonaan sitä vähäistä kansansuosiota, mikä hänellä vielä oli, täytyi hänen siirtää sota maan rajojen ulkopuolelle. Napoleon siis päätti joutua monien vihollistensa edelle ja yllätti Preussin ja Englannin sotajoukot, jotka seisoivat Blücher'in johtamina Mosel'in ja Wellington'in johdolla Schelde'n luona Belgiassa, ryntäämällä niitä vastaan jo kesäkuun 15 p:nä. Hän tahtoi täällä taas, kuten ennen Italiassa Collia ja Beaulieu'ta vastaan, kääntyä ensin toisen armeijan kimppuun ja lyödä sen ennenkuin se saattoi yhdistyä toiseen.

Mutta se Napoleon, joka nyt teki viimeisen ponnistuksen valtansa säilyttämiseksi, oli toinen kuin se nuori kenraali Bonaparte, joka niin vakavasti luotti tähteensä ja joka itse oli kaikista uupumattomin. Hänet oli vallannut epäilys; se luja usko, joka ennen oli tuottanut hänelle voiton, oli kadonnut. Ja hänen jäntevyytensä oli lamautunut. Häntä rasitti taas, semminkin sairauden johdosta, jonka alaiseksi hän oli joutunut Parisissa Venäjänretken jälkeen, hevosen selässä istuminen. Hän kaipasi unta niinkuin ei koskaan ennen, hän väsyi pian ja oli tullut miltei laiskaksi. Tämä henkinen veltostuminen oli syynä siihen, että 1815 vuoden sodasta ja sen ohessa Napoleonin vallasta tuli niin pikainen loppu.

Tosin hänen onnistui kesäkuun 16 p:nä lyödä Blücher Ligny'n luona; mutta hän ei ajanut häntä takaa tuhotaksensa hänet, vaan jätti tämän tehtävän kenraali Grouchy'lle, ja tämä suoritti sen niin vähällä tarmolla, että Blücher, tappioistaan huolimatta, reippaudella, jota Napoleon ei luullut vihollisessaan olevan, saattoi luvata Wellingtonille apunsa, vaikkapa ranskalaiset jo seuraavana päivänä hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Ja sanansa hän pitikin. Mutta Napoleon oli niin lujasti vakuutettu, ettei Wellington, joka oli asettunut Waterloohon, saisi mitään apua, että hän 18 p:än aamulla, sateen ja pehmittyneiden teiden tähden, siirsi hyökkäyksen päivällisaikaan. Mutta samassa sateessa ja samoja pehmittyneitä teitä vanha Blücher samosi eteenpäin avustaaksensa liittolaistaan.

Kun pari tuntia kiivaasti oli taisteltu Brüssel'in tiestä ja Mont Saint-Jean'in kukkulasta, johon Wellington oli linnoittautunut, Napoleon saa tiedon preussilaisten lähenemisestä ja että ne pian saattoivat ottaa osaa taisteluun. Ei hän sittenkään ajattele peräytymistä. Hän lähettää lähettämistään käskyjä Grouchy'lle samoamaan avuksi. Mutta Grouchy ei tullut: loistavalla urhoollisuudella ranskalaiset taistelivat; Ney'n johtamaa 10,000 miehen mahtavaa ratsuhyökkäystä englantilaiset eivät kestäneet, ja näytti jo siltä kuin saisi Napoleon pitää taistelutantereen; Wellington tungettiin pois St. Haie'sta, Blücher Planchenois'sta, ja keisari kokosi klo 7 illalla kaartinsa tähteet — 5,000 miestä — ratkaisevaan iskuun. Ney viskasi englantilaiset takaisin ja hetkeksi hän sai Mont Saint-Jean'in haltuunsa, mutta hänen täytyi väistyä rajun tykkitulen ja eteenpäin syöksyvien preussilaisten tieltä. Klo 8 ranskalaiset kaikkialla olivat pakenemassa. Ainoastaan kaarti Cambronne'in johdolla pysyi vielä Belle-Alliance'in talon luona ja taisteli epätoivon urheudella; täällä kaikui viimeisen kerran huuto: "Eläköön keisari!" koko hurjalla innostuksellaan. Nähtiin miehen, jolta luoti oli katkaissut käsivarren, heittävän toisella kädellään pätkän ilmaan täyttä kurkkua huutaen: "Eläköön keisari! Niin kauvan kuin voimme liikkua!" Mutta vihdoin olivat nämäkin kaatuneet tai vangitut. Taistelu oli auttamattomasti menetetty.

Napoleon istui satulassa koko yön ja pakeni rajan yli. Vielä ei ollut kaikki hukassa, hän arveli; hän voisi vielä koota 2-300 tuhatta miestä. Mutta Parisissa, johon hän saapui 21 p:nä, oli tappion vaikutus ollut surmaava. Kamari julisti istuntonsa pysyväiseksi, ja seuraavana päivänä kamarin presidentti vaati keisaria luopumaan hallituksesta; muutoin hän julistettaisiin rauhattomaksi. Puolenpäivän jälkeen Napoleon allekirjoitti toisen luopumisensa valtaistuimesta poikansa eduksi; sitten hän vetäytyi Malmaison'iin, johon kiintyi niin monta muistoa konsulaatin ajoilta. Ja ehkäpä näiden vaikutuksesta hän vielä huomasi uuden pelastuskeinon, kun kaikki muut näyttivät mahdottomilta. Hän pyysi väliaikaiselta hallitukselta lupaa taistella vihollista vastaan pelkkänä kenraalina. Mutta vastaus oli luonnollisesti kieltävä; Napoleonia neuvottiin mitä pikimmin laittautumaan pois — preussilaisilla oli käsky ammuttaa hänet, jos hän joutuisi heidän käsiinsä, ja siviilipuvussa hän matkusti neljän seuralaisen parissa Roche-fort'iin. Mutta täälläkään hän ei voinut alistua siihen ajatukseen, että kaikki oli mennyt. Kansan hänelle matkalla osoittamasta myötätuntoisuudesta hänessä toivo uudestaan virisi; mutta heinäkuun 8 p:nä Ludvig XVIII oli taas palannut Parisiin; nyt ei ollut enää aikaa miettimiseen. Hänen tuumansa lähteä Amerikaan ei ollut toteutettavissa englantilaisten risteilijäin vuoksi; hän piti parempana antautua englantilaisille kuin joutua bourbonien käsiin. Hän kirjoitti hallitsevalle prinssille: "Tulen kuten Themistokles, asettuakseni Britannian kansan lieden ääreen… ja toivon löytäväni turvan mahtavimman, kestävimmän ja jalomielisimmän viholliseni luona." Heinäkuun 15 p:nä hän astui englantilaiseen fregattiin Bellerophon'iin, jonka komentaja, kapteeni Maitland, lupasi viedä hänet turvattuna Englantiin.

V. EUROOPAN VANKI.

Heinäkuun 30 p:nä ilmoitettiin Napoleonille Bellerophon'issa, joka vahvasti vartioittuna makasi Plymouth'in retillä, että koska Englannin hallitus ei luullut voivansa ottaa vastatakseen kenraali Bonaparten vapauteen jättämisestä, jonka nojalla hän aina voisi häiritä Euroopan rauhaa, oli se päättänyt siirtää hänet S:t Helenan saareen, jossa ilma oli terveellinen ja jossa hän voisi saaren eristetyn aseman vuoksi nauttia enemmän liikuntavapautta kuin muualla tulisi kysymykseenkään. Vähän sen jälkeen liittoutuneet hallitsijat julistivat hänet yhteiseksi vangikseen.