Toukokuun 3 p:nä tietoisuus hämmentyi; apotti Vignali antoi hänelle viimeisen voitelun, ja toukokuun 5 p:nä 1821 jälkeen puolenpäivän kellon käydessä kymmenen minuuttia kuudetta kuoli Napoleon Bonaparte.
Mutta hänen loppua tehdessään puhkesi mahtava hirmumyrsky, vonkui saaren kalliorantojen ympärillä ja pani valtameren aallot ukkosen jyrinällä murtumaan sen seiniä vastaan. Itse luonto otti pitääksensä sielumessun vuosituhannen suurimmalle nerolle.
Toukokuun 8 p:nä Napoleon haudattiin piilipuu-ryhmän alle Hutts
Gate'in luo ihan sen lähteen lähelle, niissä hän usein oli levännyt.
Mutta ei mikään kivi eikä muu merkki saanut kaunistaa hänen hautaansa.
"Minä haluan, että maallinen tomuni on lepäävä Seine'in rannalla Ranskan kansan keskuudessa, tämän kansan, jota olen niin suuresti rakastanut."
Louis-Philippe oli se, joka Ranskan kansan toivomusta noudattaen toteutti tämän Napoleonin testamentin määräyksen. Hänen poikansa, Joinville'n prinssi, purjehti kahdella sotalaivalla S:t Helenaan, ja hänelle jätti englantilainen päällikkö Napoleonin ruumiin. Joulukuun 15 p:nä 1840 se suurilla juhlallisuuksilla vietiin invaliidikirkkoon, ja asetettiin sinne Ranskan suurten sotilasnimien keskelle: Condé'n, Turenne'in, Vauban'in y. m. Kamarissa keskusteltiin, mihin hän oli viimeiseen majaansa saatettava, ja oli siksi ehdotettu S:t Denis. "Niin", sanoi ministeri, "hän oli meidän laillinen keisarimme ja kuninkaamme ja voisi siis täydellä oikeudella levätä siellä, mutta hänelle on annettava toinen ja suurempi lepomaja kuin kuninkaalle."
Mutta Ranskan kansassa, joka oli kärsinyt ja vuodattanut verensä Napoleonin puolesta, säilyivät ja säilyvät vieläkin tarinat pienestä korpraalista. Sille tuntui uskomattomalta, että hän — keisari Napoleon — olisi kuollut autiolla saarella. "Hän palaa takaisin!" sanoivat Ranskan talonpojat — ja ne sanovat niin vielä meidän päivinämme — "hän palaa taas, ja silloin vihollinen tapaa väkevämpänsä!"