Hän sujahutti kätensä sen avaruuden lävitse, missä kone äsken oli ollut.
"Ymmärrättekö?" hän nauraen kysyi.
Me istuimme hetkisen tyhjään pöytään tuijottaen. Sitten aikakulkija kysyi meiltä, mitä tästä kaikesta arvelimme.
"Tänä iltana se kuulostaa kylläkin todennäköiseltä", sanoi lääkäri, "mutta odottakaahan huomiseen, varrotkaapa aamun tervettä järkeä?"
"Haluaisitteko nähdä itse aikakoneen?" kysyi aikakulkija.
Ja sen sanottuaan hän otti lampun käteensä ja kulki edellä tietä näyttäen pitkää, vetoista käytävää pitkin laboratoorioonsa.
Muistan elävästi väippyvän valon, hänen omituisen, leveän päänsä varjokuvan, varjojen tanssin, muistan miten kaikin häntä seurasimme hämmentyneinä, mutta epäuskoisina, ja kuinka me siellä hänen työpajassaan näimme suuremman laitoksen tuota pientä konetta, jonka olimme nähneet katoavan silmäimme edestä.
Jotkut sen osat olivat nikkeliä, toiset norsunluuta, toiset taas olivat varmaankin vuorikristallista viilatut tai sahatut. Kone oli yleensä valmis, mutta kierteiset kristallisauvat viruivat keskeneräisinä penkillä muutamien piirustusten vierellä. Otin yhden sauvoista tarkemmin sitä tutkiakseni. Se näytti olevan kvartsia.
"Kuulehan nyt!" sanoi lääkäri, "oletko ihan tosissasi, vai onko tämä vain leikkiä — niinkuin se aave, jonka viime jouluna meille näytit?"
"Tuolla koneella", vastasi aikakulkija kohottaen lamppua, "minä aion tutkia aikaa. Käsitätkö? En eläissäni ole ollut enemmän tosissani".