Ei kukaan meistä oikein tietänyt miten asian ottaisi. Kohtasin Filbyn katseen lääkärin olan takaa, ja hän iski minulle merkitsevästi silmää.
III.
Aikakulkija palaa.
Luulenpa että sillä kertaa ei kukaan meistä oikein uskonut aikakoneeseen. Tosiasia on se, että aikakulkija oli yksi niitä ihmisiä, jotka ovat aivan liian viisaita, jotta heihin voisi uskoa: et koskaan tuntenut pääseväsi hänestä oikein selville; aina vainusit jotain ovelaa salatarkotusta, jotain väijyvää sukkeluutta hänen näennäisen suoruutensa takaa.
Jos Filby olisi meille näyttänyt tuon mallin ja selittänyt asian aikakulkijan sanoin, olisimme paljoa vähemmän epäilleet häntä. Sillä me olisimme käsittäneet hänen vaikuttimia. Yksinkertaisinkin ihminen olisi ymmärtänyt Filbya. Mutta aikakulkijalla oli aina päähänpistoja, ja siksi me epäilimme häntä. Asiat, jotka olisivat tehneet vähemmän viisaan miehen kuuluisaksi, näyttivät kepposilta hänen käsissään. Erehdyt suorittaessasi jotakin liian helposti. Vakava ihmiset, jotka ottivat hänet vakavasti, eivät koskaan olleet aivan varmoja hänen käytöksestään. He olivat tietoisia siitä, että jos uskoisivat maineensa hänen kerallaan arvosteltavaksi, niin olisi se yhtä varomatonta kuin jos lastenkamari kalustettaisiin munankuori-porsliinilla.
Tästäpä syystä en luule kenenkään meistä puhuneen paljoa aikakulkemisesta tuon ja seuraavan torstain välisenä aikana, vaikkakin useimpain mielissä epäilemättä hyörivät sen merkilliset mahdollisuudet m.m. omituiset ajanlaskuvirhemahdollisuudet, ja näiden aiheuttama äärimäinen hämmennys.
Minä puolestani mietiskelin erikoisesti tuota mallikonekepposta. Siitä muistan keskustelleeni lääkärin kanssa, jonka perjantaina tapasin Linné-laitoksella. Hän sanoi nähneensä samantapaisen esineen Tiibingenissä ja hän painosti erikoisesti kynttilän sammumista. Mutta miten kepponen suoritettiin, sitä hän ei kyennyt selittämään.
Seuraavana torstaina menin jälleen Richmondiin — luulenpa olleeni aikakulkijan uskollisimpia vieraita — ja myöhään saapuneena tapasin neljä tai viisi miestä jo hänen vierashuoneeseensa kokoontuneina. Lääkäri seisoi lieden ääressä paperiarkki toisessa, taskukello toisessa kädessä. Etsin katseellani aikakulkijaa ja kuulin lääkärin sanovan:
"Kello on nyt puoli kahdeksan; parasta lienee ryhtyä päivälliselle".
"Missä on…?" kysyin minä mainiten isäntämme nimen.