"Vai niin, te tulitte siis vasta? Onpa tosiaan omituista. Hänellä on voittamaton este. Tässä kirjelipussa hän pyytää minua alkamaan päivällisaterian seitsemältä, ellei hän jo siksi ole palannut. Sanoo tultuaan selittävänsä tarkemmin."
"Olisi vahinko antaa ruuan mennä pilalle!" sanoi erään tunnetun sanomalehden toimittaja.
Lääkäri soitti kelloa.
Sielutieteilijä oli paitsi lääkäriä ja minua ainoa, joka oli ollut täällä päivällisellä edellisenäkin torstaina. Muut läsnäolijat olivat Blank, yllämainittu toimittaja, eräs sanomalehtimies ja muuan toinen — hiljainen, ujo, parrakas mies — jota en tuntenut, ja joka, mikäli huomasin, ei illan kuluessa kertaakaan avannut suutaan.
Päivällispöydässä aprikoitiin hiukan syytä aikakulkijan poissaoloon ja minä vihjasin puoleksi leikillä aikakulkuun. Toimittaja halusi siihen selitystä, ja sielutieteilijä otti esittääkseen puisevan kertomuksen siitä "nerokkaasta paradoksista ja kepposesta", minkä todistajia me viikko sitten olimme olleet.
Kesken hänen kuvaustaan käytävään vievä ovi aukesi hitaasti ja äänettömästi. Minä istuin päin ovea ja näin sen ensimäisenä…
"Halloo!" huudahdin. "Vihdoinkin!"
Ovi avautui kokonaan, ja aikakulkija seisoi edessämme.
Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus.
"Taivas nähköön, mies, mitä on tapahtunut?" huusi lääkäri, joka toiseksi näki hänet.