IX.
Morlokit.
Teistä voi tuntua ihmeelliseltä, että kului kokonaista kaksi päivää, ennenkuin saatoin käyttää äsken löytämääni avainta, jonka avulla ilmeisesti pääsisin tarkotusteni perille. Tunsin kummasti kavahtavani noita kalpeita olioita. Niillä oli juuri sellaisten matojen ja muiden eläinten puoleksi haalistunut väli, joita säilytetään spriissä eläintieteellisessä museossa. Ja koskettaessa ne tuntuivat ilkeän kylmiltä. Ehkäpä tuo kavahtamiseni suuressa määrin johtui ylämaailman asukkaiden aikaansaamasta vaikutuksesta, joiden morlokki-inhoa nyt aloin käsittää.
Nukuin huonosti seuraavan yön. Terveyteni oli ehkä hiukan häiriytynyt. Minua vaivasi hämmennys ja epäilys. Kerran tai kahdesti tunsin tavatonta pelkoa, jolle en voinut keksiä mitään pätevää syytä. Muistan hiipineeni hiljaa suureen saliin, missä pikku ihmiset nukkuivat kuutamossa — Weenakin oli heidän joukossaan sinä yönä — ja tyyntyneeni heidän läheisyydessään. Silloin muistin, että muutaman päivän kuluttua kuu olisi viimeisellä neljänneksellänsä ja yöt pimenisivät, ja silloin nuo alhaalla asuvat epämiellyttävät olennot, nuo valkoiset apinat, nuo uudet vahinkoeläimet, jotka olivat tulleet entisten sijalle, alkaisivat yhä useammin tulla ilmoille.
Kumpanakin päivänä olin levoton kuin se, joka koettaa päästä täyttämästä ehdotonta velvollisuutta. Olin varma siitä, että aikakone löytyisi vain siten, että rohkeasti tunkeutuisin näihin maanalaisiin salaisuuksiin. Mutta niitäpä juuri pelkäsin. Olisi ollut aivan toista, jos minulla vain olisi ollut toveri! Mutta olin niin kovin yksinäinen, ja minua kauhisti kaivon pimeyteen laskeutuminen. En tiedä ymmärrättekö tunnettani, mutta en koskaan tuntenut olevani turvattuna takaapäin.
Tämä levottomuus ja turvattomuudentunne ne kenties ajoivatkin minua yhä kauvemmas tutkimusretkilläni. Kulkiessani lounaaseen päin sitä ylänkömaata kohti, jota nykyään sanotaan Combe Woodiksi, huomasin etäällä yhdeksännentoista vuosisadan Bansteadin suunnalla suuren viheriäisen rakennuksen, joka laadultaan erosi kaikista tähän asti näkemistäni. Se oli suurempi suurintakin tuntemistani palatseista tai raunioista; julkisivu oli itämaista tyyliä, ja pinta kiilsi erään kiinalaisen porsliinilajin tapaan ja oli väriltään sinertävänvihreä kuten se.
Rakennuksen ulkomuodon erilaisuus viittasi käytännönkin erilaisuuteen, ja minua halutti tunkeutua eteenpäin sitä tutkistelemaan. Mutta päivä kallistui iltaan, ja olin huomannut tuon rakennuksen vasta pitkän, väsyttävän kiertokulun perästä. Niinpä päätin säästää seikkailun seuraavaan päivään ja palasin Weenan luo saamaan häneltä tervetuliaistoivotuksen ja hyväilyjä.
Mutta seuraavana aamuna käsitin varsin selvästi, että uteliaisuuteni vihreän porsliinipalatsin suhteen oli pientä itsepetosta. sillä siten koetin vielä toisenakin päivänä välttää kammoamaani kokemusta. Päätin siis laskeutua kaivoon vitkastelematta ja lähdin aikaisin aamulla graniitti- ja aluminiumiraunioitten lähellä sijaitsevalle kaivolle.
Pikku Weena seurasi mukanani. Hän kulki hyppien vierelläni kaivolle saakka, mutta nähdessään minun kumartuvan kaivon aukon yli ja katselevan alas, hän näytti oudon levottomalta. "Hyvästi nyt, pikku Weena", sanoin suudellen häntä. Ja laskettuani hänet maahan aloin kaivonkannen yli kopeloida astuimia. Myönnän tehneeni sen melko nopeasti, sillä pelkäsin rohkeuteni loppuvan. Aluksi Weena hämmästyneenä katseli minuun. Sitten hän päästi kovin surkean huudahduksen ja juosten luokseni alkoi nykiä minua pienin käsinensä. Luulenpa hänen vastarintansa vain kiihottaneen minua toimintaan. Ravistin hänet kimpustani kenties hieman kovakouraisesti ja seuraavassa tuokiossa olin jo kaivon kirnussa.
Näin Weenan tuskaiset kasvot kaivonkannelta ja hymyilin häntä tyynnyttääkseni. Sitten tarkastelin epävakaisia koukkuja, joihin tartuin. Minun oli nyt kavuttava kenties kaksisataa engl. kyynärää alas korkeata ilmatorvea myöten. Laskeutuminen tapahtui kaivon seinämistä esiin työntyvien metallitankojen avulla, mutta kun nämä olivat laitetut minua paljon pienemmän ja kevyemmän olennon tarpeita silmällä pitäen, niin alaslaskeutuminen uuvutti minut nopeasti ja tuotti suonenvetoa. Eikä siinä kyllin! Yksi tangoista taipui äkkiä painoni alla ja oli viskata minut alhaalla vallitsevaan pimeyteen.