He näyttivät huolestuneilta nähdessään minut siinä käsivarsi kaatunutta pylvästä vasten kaivoon katselemassa. Ilmeisesti pidettiin näiden aukkojen huomaamista huonoihin tapoihin kuuluvana; sillä kun minä viittasin kaivoon koettaen muodostaa sitä koskevan kysymyksen heidän kielellään, niin he osottivat yhä selvemmin vastenmielisyyttään ja kääntyivät pois. Mutta minun tulitikkuni herättivät heissä mielenkiintoa, ja raapaisin niillä valkeata heidän huvikseen. Koetin taas udella heiltä tietoja kaivosta, mutta jälleen epäonnistuin. Niinpä sitten jätin heidät aikoen mennä Weenan luo koetellakseni, mitä tietoja häneltä saisin.
Mutta mielessäni tapahtui jo vallankumous; arvailuni ja vaikutelmani olivat jo soljumaisillaan uudeksi suunnitelmaksi. Minulla oli nyt hallussani avain näiden kaivojen merkitykseen, ilmanvaihtotorneihin ja aavesalaisuuteen, puhumattakaan pronssiporteista ja aikakoneen katoamisesta! Ja hyvin epämääräisenä kangasti katseelleni sen taloudellisen kysymyksen ratkaisu, joka oli minua hämmentänyt.
Tällainen oli uusi käsitykseni: Tämä toinen ihmislaji asui ilmeisesti maan alla. Kolme erikoisseikkaa saattoi minut ajattelemaan, että sen harvinainen esiintyminen maan päällä oli kauvan kestäneen maanalaisen elämän tulos. Ensiksikin useimmilla, enimmäkseen pimeydessä elävillä eläimillä on yhteistä vaalennut väri — esimerkkinä mainittakoon valkoinen kala Kentuckyn maanalaisissa onkaloissa. Toiseksi tuollaiset suuret silmät, jotka saattavat heijastaa valoa, ovat yöeläimillä — kuten pöllöllä ja kissalla — yhteinen piirre. Ja loppujen lopuksi osotti tuo ilmeinen hämmentyminen päivänpaisteessa, nopea, mutta hapuileva ja kömpelö pakeneminen tummiin varjoihin ja omituinen pään asento valossa verkkokalvon äärimäistä herkkyyttä.
Jalkaini alla maan sisässä oli varmaankin suunnaton joukko tunneleita, ja nämä tunnelit olivat tuon uuden ihmisrodun asuntona. Tuuletustorvien ja kaivojen olemassaolo mäen rinteillä — itse asiassa kaikkialla, paitsi jokilaaksossa — osotti tuon tunneliverkon laajuutta. Mikä siis olisi luonnollisempi otaksuma kuin että juuri tässä keinotekoisessa alamaailmassa suoritettiin ne työt, joita päivänvalossa elävän rodun mukavuus vaati. Tämä käsitys oli niin todennäköinen, että hyväksyin sen heti paikalla, ja ryhdyin nyt pohtimaan kysymystä, miten tämä ihmisrodun pirstoutuminen oli tapahtunut. Rohkenen väittää teidän jo aavistavan teoriani muodon, vaikka, mitä itseeni tulee, tunsin hyvin pian sen olevan sangen kaukana totuudesta.
Ensiksikin, oman aikamme kysymyksistä lähtien, oli minusta päivän selvää, että nykyisen, kapitalistin ja työmiehen välillä vallitsevan aivan tilapäisen ja yhteiskunnallisen erotuksen laajeneminen antoi avaimen koko asemaan. Epäilemättä tämä tuntuu teistä kylläkin eriskummalliselta ja vallan uskomattomaltakin, ja kuitenkin on nytkin jo olemassa siihen suuntaan viittaavia asianhaaroja. Pyritään esimerkiksi käyttämään maanalaista tilaa vähemmän koristeellisiin sivistystarkotuksiin; niinpä on olemassa Lontoon maanalainen rautatie, uusia sähkörautateitä, tunneleita, maanalaisia työpajoja ja ravintoloita — ja nämä kasvavat ja karttuvat. Arvelin, että tämä pyrkimys ilmeisesti oli voimistunut siinä määrin, että teollisuus vähitellen oli menettänyt syntymisoikeutensa yläilmoissa. Tarkotan, että se oli laskeutunut aina syvemmälle suurempiin ja yhä suurempiin maanalaisiin tehtaisiin, viettäen yhä enenevän osan ajastaan siellä, kunnes lopuksi…! Eikö jo nykyäänkin itälontoolainen työmies elä sellaisissa keinotekoisissa oloissa, että hän käytännössä elää aivan erotettuna maan luonnollisesta kamarasta?
Rikkaitten yksinomainen pyrkimys — joka epäilemättä johtuu heidän yhä hienostuvasta kasvatuksestaan ja laajenevasta juovasta heidän ja köyhälistön raa'an voiman välillä johtaa jo toiseltapuolen melkoisten maa-alueitten valtaamiseen heitä varten. Puolet Lontoon ympäristön kenties kauneinta maaseutua esimerkiksi on täten julistettu rauhoitetuksi alueeksi. Ja tämä sama laajeneva juopa mikä rikkaiden taholta johtuu korkeamman sivistysprosessin pitkäikäisyydestä ja sen tuottamista kulungeista, samoinkuin lisääntyneistä keinoista ja houkutuksista hienostuneitten tapojen saavuttamiseksi tekee yhä harvinaisemmaksi tuon eri luokkien välisen vuorovaikutuksen ja ristinaimisella saavutetun kohoamisen, mikä nykyään vielä hidastuttaa eri yhteiskuntakerroksiin kuuluvien ihmisten toisistaan erkaantumista. Niinpä lopuksi asuvat maan pinnalla huvia, mukavuutta ja kauneutta tavottelevat omistajat, maan alla taas kaikki osattomat, työmiehet, jotka vähitellen mukautuvat työoloihinsa. Kun he kerran siellä olivat, tuli heidän, epäilemättä maksaa veroa, eikä niin pientäkään, luoliensa ilmanvaihdosta, ja jos he kieltäytyivät sitä tekemästä, niin he kuolivat nälkään tai tukehtuivat ilman puutteeseen maksamattomien verojensa vuoksi. Niiden heistä, joilla oli taipumusta tyytymättömään ja kapinalliseen mielenlaatuun, täytyi kuolla; ja lopuksi, tasapainotilan säilyessä, eloonjääneet mukautuivat helposti maanalaiseen elämäänsä ja olivat tavallaan yhtä onnellisia kuin ylämaailman ihmiset omissa oloissaan. Hienostunut kauneus ja kelmeä kalpeus seurasivat aivan itsestään, niin päättelin.
Uneksimani ihmiskunnan suuri voitto muutti muotoa ajatuksissani. Se ei ollutkaan sellainen siveellisen kasvatuksen ja yhteistoiminnan voitto, jota olin mielessäni kuvitellut. Sen sijasta näin todellisen ylimystön, jonka aseena oli huippuunsa kehitetty tiede, ja joka vei nykypäivien teollisuusjärjestelmää johdonmukaiseen päätökseen. Se ei ollut voittanut vain luontoa, vaan sen lisäksi lähimäisensäkin. Näin, huomatkaa, ajattelin silloin. Minulla ei ollut mitään sopivaa Utopiakirja-opasta. Selitykseni saattaa olla varsin väärä, mutta arvelen sen kuitenkin olevan erittäin todennäköisen.
Mutta näinkin olettaen tuo vihdoinkin saavutettu täydellinen sivistys oli varmaankin jo kauvan sitten sivuuttanut huippukohtansa ja nyt suuresti rappeutunut. Ylämaailman asukkaiden ylen turvattu elämä oli vienyt heidät hitaasti tapahtuvaan huononemiseen, yleiseen ko'on, voiman ja älyn kutistumiseen. Sen saatoin jo aivan selvästi havaita. En vielä tietänyt, miten maanalaisen väen oli käynyt, mutta niistä havainnoista päättäen, joita olin tehnyt morlokeista — täten, sivumennen sanoen, näitä olentoja nimitettiin — saatoin päätellä, että ihmistyypin muutos heidän keskuudessaan oli vielä paljoa perusteellisempi kuin tuon tuntemani kauniin eloi-rodun keskuudessa.
Sitten heräsi pulmallisia kysymyksiä. Miksi olivat morlokit vieneet minun aikakoneeni? Olin nimittäin varma siitä, että juuri he olivat sen ottaneet. No, jos taas eloit olivat valtiaita, eivätkö he voisi palauttaa minulle konettani? Ja miksi he niin hirveästi pelkäsivät pimeää?
Minä ryhdyin, kuten olen kertonut, kyselemään Weenalta tästä alamaailmasta, mutta siinä taas petyin. Aluksi hän ei ollut ymmärtävillään kysymyksiäni ja sitten hän kieltäytyi niihin vastaamasta. Hän värisi ikäänkuin keskusteluaihe olisi ollut hänelle sietämätön. Ja kun kenties hieman kovakouraisesti pakotin häntä, niin hän puhkesi kyyneleihin. Ne olivat omien kyynelteni ohella ainoat, jolta tuona kultaisena aikana jouduin näkemään. Silloin heitin äkkiä morlokit sikseen ja koetin vain karkottaa nuo ihmisperinnön merkit Weenan silmistä. Ja pianpa hän taas hymyili ja taputti käsiään minun juhlallisesti raapaistessani valkeata tulitikulla!